Timantit liikkeellä
Etusivu Valmennan Runoilen Suren Rakastan Olen Älä nujerru


Timantit liikkeellä

ÄLÄ NUJERRU

Kirjan luvut 1 - 100

Mahtavaa, nyt kirja alkaa ja just tältä sivulta ja mullois tarkotus tehä 300 lukua, jipii ja kiitos ihmiset!

Luvut 1 - 100 täällä
ja sitte luvut 101 - 200 täällä
ja luvut 201 - 300 täällä.

Aika ajoin luen äähneen valhmiit luvut videolle, linkit löytyy luettujen kohtien perästä.

Otsikkoluettelo 100:n luvun välein kunkin sivun lopussa.


1. Alkurukhous

Olkhon tämä kirja kiitokseksi elämälle. Soikkoon tässä kiitoksessa se ikiaikanen sävel, joka pohjimmilttaan soi kaikessa, koko ihmiskunnan yhteisessä elämänlaulussa.

Puhukhon tässä kirjassa valon ja toellisuuen ääni ja sisältykhöön tähän kirjhaan toivomuslähteitä, toiveajattelua, unelmia ja haahveita.

Sehän on minun joku niinko sielu, joka soittaa ja laulaa minun elämänlaulua näissä kirjan jutuissa, runoissa, kirjheissä ja tarinoissa niinko läpäisyperiaatheella syksysin vettyvä suo. Niinko kevhäisin lehtheen puhkeava uuistuva koivumettä. Niinko kesässä kypsyvä viljapelto. Niinko talven kirkas tähtitaivas, josta ei puutu yhthään tähteä.

Kiittävin, kunnioittavin ja rakastavin terhffeisin Hilkka Anneli Laronia. Kaikilla ihmisen oikeuksilla.


Sivujen alkuun tästä


2. Kirjan alku

Soli 30.7.21 komie yhtäkkiä keksin hyväksyä ajatuksen kirjasta. Samantien jaoin eri somealustojen omila sivuila kysymyksen, jatkanko ens talvena tupetuksia eli niitä minun höpinävideoita vai höpisenkö kirjan.

Parissa kolmessa päivässä (30.7.-1.8.21) tuli eri someissa kymmeniä ääniä kirjalle enämpi, mutta vielä enämpi, että jatkaa yhessä tupetuksien kans eli teen kirjaa ja videoita, en tiä tarkemmin, elämä kertoo ja näyttää. Kiitos ihmisetko ootta olemassa!

Sitte sometin 2.8.21 samalla helppouella näin: Eisolepokamikhänko ottaa ja skriihvauttaa ylös sitä, mitä elämä antaa ja poimia siittä sitte siihen kirjhaan, nimiki tuli miehleen just nyt: Älä nujerru!


Sivujen alkuun tästä


3. Hoksaukset

Ja heti alkhuun 3.8.21 noin vain keveästi ja nopeasti syämmestäni poimin ja kuutioin seuraavat ajatusaihiot:

En samaistu kirjan tekemisseen enkä stressaa vaan iloitten ja nauttin tästä kirjottamishommasta.

En itte ole kirjahöpinäni, en ole siis mikhän, olen vain tämä, joka kirjottellee, jolla tämmönen nimi, nämät silmät, tämä pää ja syän ja höpisemisen ja julistamisen ilo.

En kilpaile enkä vertaa ja jos huomaan semmosta ittessäni, löysään ja kiitän. Ja kuinka onnellisena ja ilosena kiitän teitä, tethän sitä äänestittä kirjan puolesta. Inspiroijjun just teistä ja elämästä muutenki ja sen mukhan skriihvauttelen.

Kirotusvihreet tullee kaupan päälle ja murtheella tietenki monggertaen.


Sivujen alkuun tästä


4. Kiitosko soot minun elämässä

Alun alkaen kirja alko sillonko sie Rauno ja sitte sie Maarit ja tet muut heti perhhään yhen kuvatekstin kohala kehotitta tekehmään höpinöistäni kirjan. Siinä sitte aloin kokehmaan kysymystä, oisko siinä sittekki joku pointti, tehä kirja.

Ja miehän oon ollu aina kova kirjottelheen ja loruja lurittelheen ja saanu paljon kirjaehotuksia aivoitteluistani, joten nyt olen sitte kypsä kirjottaan kirjan, jee.

Ja heti ymmärsin, että kirjotan höpinäkirjani julkisesti. Että haluan jakkaa kaiken saman tien julkisissa someissani.

Ymmärsin, että tartten sinua ja teitä ihmisiä, joilta koko ajan opin, joihin nojaan, jokka annatta mulle voimaa, vaikkei mithän tykkäilyjä tuliskhaan ja vaikka tulis tai ei tulis mitä-vain-pallautetta, kaikki on tarpheen ja rakennuspuuksi kirjalleni.

Iso kiitos pallautteista kysyjille, vastaajille ja kannustajille, joita on muutenki ympärilläni ja elämäni varrella ollu monia, kaikki tet ootta koko kirjaidea-aihionki voima ja valta.

Tootta kaikki ihmiset sanoiksi ja lausseiksi vahvistumisen syy ja seuraus, ootta kirjani tukena ja takana, ilman teitä tämä projekti eijjois ees alkanu eikä syntyny, kiitos!

- hilkkapien


Sivujen alkuun tästä


5. Onnea päihväästi

Elämä on pitkä ja monipuolinen keissi,
ihastuttava taphaus kerrassaan.
Elämä on monipolvinen polku
ja elämässä on monta monessa.

Molhan kaikki täälä porukalla,
kukhan ei jää yksin,
on syämmen äiti ja isä,
on se pieni minä, joka olthiin kerran,
on tuo ihana naapuri
ja se työkaveri.

Yhessä meän ajatukset kirkastuu
ja elämän rikhauet monin kertaistuu.
Jako hommat jummiutuu,
silläki on oma lahjansa,
meile ei tapahu mithän turhhaan.

Elämäkös tämä päivä sen kanssa,
ettei meile tapahu mithän turhhaan.
Annama sen olla mielen pohjala,
että meilei ikinä koskhaan tapahu mithän turhhaan.

(19.8.21 klo 9:04)


Sivujen alkuun tästä


6. Kaipuu

Net kirjotti sieltä jostaki,
olkaa sielä, missä ootta,
älkää lähtekö minnekkään,
katoma sitte.
Ja sitte tuli,
suru tai ilo.

Onko meilä ylisukupolvinen trauma,
ootama aina jotaki,
järjestämä ittemme oottaan,
oottaan parempaa,
oottaan, että pääsemä kotia.
Takasin kotia.

Meilon kaikila koti,
jostolema lähtehneet.
Son meissä vieläki.
Son se, että olema yhtä kaiken kans.

Jos meiloli äiti, joka meitä vauvana hoiti,
olima yhtä äitin kans, täysin yks yhtheen.
Ja vaikkei ois ollu äitiäkkään,
olima silti yhtä kaiken kans.
Emmä kokenu erillisyyttä.
Emmä yksinäisyyttä.

Emmä ees osahneet kaivata.
Ei ollu ikävää.
Olima siinä, missä olima,
semmosinako olima.

Ja siittähänse sitte löyty,
ihan liki, meän sisältä,
kumma värähys, joka kasvo
ja kohta jo täys huuto,
meihin tuli nälkä ja jano
ja sitäpä sitte on riittäny!

(20.8.21. klo 10:49)


Sivujen alkuun tästä


7. Hei Isä ja Aatto!

Eilen tuli se puhelu, jota olin jo tieny oottaa. Matti soitti, puoli tuntia sitte ja mie sanoin, joo ja sitte met vain itkimä puhelimessa.

Aatto, rakas Aatto veljesti ja meän rakas ja ihana Aatto-setä on lähteny sinne toissiin ulottuvuuksiin. Sinne minne tet jo niin monet rakhaat ootta menheet.

Ja kuinka monista meistä täälä matkaa jatkavista tuntuu, että moomako pikkulintuja, jokka vielä vaappuu täälä seuraavilla oksilla laulaen kukin sitä ommaa lauluamme.

Ja tämmösinä päivinä lauluissa on syvempi syämmen sävy. Met laulama kiittäen, itkien, muistaen ja ihmetellen hiljaa elämän ihmeellisyyttä ja kauhneutta.

Täälä met laulujamme jatkavat nyt henggitämä ja teän täältä jo lähtehneitten laulut on sielä ulottuvuuksissa, joita met voima vain aavistaa usvaisten rantojen äärellä ja tietäen, että kaikki hyvin, pärjäihlään.

Pärjäihlään, sillainhan met sanoima, net sanat mie teiltä sain.

Sillain met sanoima Aatonki kansko sie isä, olit lähteny, itkimä puhelimessa ja sanoima, pärjäihlään.

Nyt Aattoki on lähteny, hyvä rakas ihminen on lähteny.

Sillon Lapinsoan aikhaan Aattoki oli, ko läppi vielä oli, niin läpit oli keikkunu Tornionjoen rantatörmillä ja sie isä, olit kulkutautisairaalassa ja päätyny Ruothiin evakkoon ja olit hukassa perhheeltästikki. Ja lopulta kaikki löyty ja pääsittä soalta säästynheesseen kottiinne. Tavaroita, huonekaluja, seiniä ja syänaloja tärvelty.

Mummo kerto sitäkiko sie Aatto olit kerran pikkusena ollu kaoksissa ja löytyny heinikosta sieltä saaren rannasta, olit levähtäny pikkupäiväunetko oli väsy sauttanu.

Elämä kuletti sinua Aatto eripuolila töissä ja sitte löysittä Annin kans toisenne ja nyt Aatto ja Anni ootta kumpiki sielä, missä ehkä teilon taas kaunis koti ja se toistenne rakastava, hellä, kaunis, teeskentelemätön kunnioitus ja rakkaus.

Ja minun syämmessä on aina paikka, jossa sie Aatto oot, sielä on se kultanen risti, jonka sain sultako kävin rippikoulun. Sielä on net kiitokset ja muistot, ko sain paljon isompiaki maallisia lahjoja sulta. Ja seki kaikkiko elämä murjo ja itkettiin puhelimessa.

Sie Aatto rakensit rauhaa ja puhuit kauhniisti ihmisistä ja asioista. Jopako olit kuullukko mie ratiossa höpisin omiani, ymmärsit, vaikket ehkä ollu sammaa mieltä.

Sinussa on ihmisen mallia mulle, rehellistä, ahkeraa, inhimillistä, monipuolista ja - epäitsekästä ja kunnioituksella rakastavvaa ja rakastettavvaa.

Kaikki hyvin, taivas on sininen, mettät kasvaa ja joki virtaa.

Rakhauella sinua Rakas Aatto-setä kiittäen ja muistaen Hilkkapien!

(22.8.2021 klo 11:19)


Sivujen alkuun tästä


8. Meilon jo matkaliput

Älä anna periksi.
Älä sule suutasti, ko kukhan ei ymmärrä.
Älä vaikerra vaivojasti.
Älä sie freistaa jaaritella selityksiästi,
kuinka maailma on ryöttä ja ruma.
Älä saarnaa meile, kuinka soot yrittäny
olla hieno ja hyvä.
Älä sano, että oot tukkonen,
kuinka aina piättelet,
jämähät, väsyt ja oot ittehillintää täynä.
Sullon tylsää, autiota ja liian hiljasta,
oot umpikyllästyny
ja maailma vaaroja täynä.

Älä siltikkään anna periksi,
son ensimmäinen vaihe.
Älä anna periksi.
Älä, vaikka merkitykset katoaa
ja sulta meinaa puota kinthaat käestä,
älä silti anna periksi.

Tullee uus hetki,
anna uuelle mahollisuus,
anna seuraavan hetken tua valoa,
anna valon tulla,
varovasti näkyä, ees häämöttää.
Näe se valo, joka on.

Minun sisko näkkee ussein valon,
se sannoo, näin valon,
näen valon, tai jostaki muusta ihmisestä,
se näki valon.
Annama mekki valolle mahollisuus.
Siltikki valolle mahollisuus,
vaikkois sumusta ja harmaata,
vaikkois kipeää ja pimeää.

Net lähti Karjalasta
ja ostit läpilekki junaliput.
Junaliput evakkojunhiin,
vaikka rahakki loppu niihin lippuihin
ja vaikka ainaki läpit ois saanu
följätä matkassa ilman piljettejä.

Meän junat kulkee jo,
sirkus mennee täyttä päätä
ja meilon narrin kaapu, pellen naamari
ja poskella kyynel.
Näissä meän karnevaaleissa on tukiköyet irti
ja elämäntivoli kulkee ja keikkuu,
valot näkkyy ja välkkyy,
nauru raikuu ja itku kaikuu.

Kaiken met voima menettää.
Kaikki on vain lainaa.
Jää vain valo.
Niinko jääkaapin valo,
jos meile on jääny ees jääkaappi.
Jää syähmeen toihveet ja tieto,
ettei kukhan pääse pakhoon
valon kajastusta
eikä oman syämmen ääntä,
nei katoa eikä vaikene.
Syämmensä ääntä voi vain yrittää vaijjentaa,
olla kuuntelematta, mutta kaikki meissä kuulee sen äänen.

Ja syänki pelkää,
se pelkää yksinäisyyttä,
tuskaa ja hättää.
Ja se tietää, että joka hetki on tärkeä.
Joka hetki on ainutlaatunen,
pieni osa elämän täyttymystä.
Elämän totteutumista.

Pettymykset ja iskut syän kestää.
Vain rakastamista, uskoa ja unelmia
siltä ei saa viä.
Syämmelle pittää jättää toivo.
Toivo, että meilon matkaliput sinne,
missä kaikki on hyvin
ja pärjäihlään.

Joka syän tietää,
että pimmeimmänki hetken jälkheen
tullee auringon nousu
ja siinä syänten valotietosuuessa
meän elämä jatkuu.
Aina vain jatkuu,
tällä ja tuolla puolen ajan.

(24.8.21 klo 10:45)


Sivujen alkuun tästä


9. Mites met luulemaki niin paljon

Että meilois tulossa parempi
huominenko mitä tänhään on.
Tulis joku ikiseesteinen maailmanrauha.
Päättäjät ois jonaki päivänä jotenki parempia.
Ettois aina vaan ihana intiaanikesä
ja rakhaat ihmiset nurmikolla meän kans
kahvin tuoksussa
porisemassa heinänteosta
mukavala äänellä.

Meilon tänhäänki syytä kiittää.
Siunata ittemmä ja toiset ihmiset.
Kiittää ja toivottaa hyyää vointia
niinkö emmä ikinä ennää toista näkis
tai sitte itte huomista kokis.

Huomista ei tiä kukhan.
Aavistaa ja kuunnella etiäisiä
tietekki voi.
Elämänkokemuksella viisastella,
kunnes tullee aamunkoi.
Tutkimuksilla perustella
ihan niinko tiedeyhteisöt tekkee ja puntaroi.
Syvimmältä tottuuellisuuelta se kuitenki soi,
että emmä met tiä paljon mithän.

Siinäköhän soisse ihmiselämän onni,
ilo ja voima,
mielenrauha ja järjen kirkhaus,
että emmä alkas tietähmään,
emmä luulis emmäkä uskois mithän.
Ihmeteltäs vain.
Emmäkä pitäs muita jumaliako
rakhaus ja toellisuus.

Käviskösse elämä sillon yksinkertaseksi,
auktoriteetit katoais,
mediat ei puhus,
vois muuttaa maalle
tai ellää onnellisena
kaupungin kainalossa niinko oikea kani.
Tehä ihan itte omat pikkuvalintansa,
omala päällä ja omala syämmellä,
kaikila omila ihmisen oikeuksillansa.

Valinta on sinun kohala sinun
ja minun kohala minun,
elänkö filmaattisissa haahveissa,
tietäjäin rooleissa,
menestyjien tarinoissa,
opetetuissa kuvitelmissa,
muistojen mielikuvamaailmoissa,
uutisvirtojen toistopalveluissa,
ja koko ajan se toellisuus oottas
siinä vieressä,
ihan liki
niinko suutarin piki
nahkakengän pohjassa,
koko ajan matkassa,
antamassa parastaan,
tässä ja nyt
ja valinta on meän
itte kenenki oma.

(25.8.21 klo 11:52)


Sivujen alkuun tästä


HOX - Äänikirja luvuista 1-9

Luen äähneen tekstit tähän asti semmosenako noli sillon lukuhetkellä 8.9.21. Video täällä!


Sivujen alkuun tästä


10. Kauampa siinä meni

Ennenko mie käsitin, ettei mullole tietoa, ei minun piä puhua tietämisistä sillain, että tiedekki sen tojistaa. Enhän mie tiä.

Ko mie oiken tarkasti aattelen, mie en tiä, mitä tai miten joku asia on.

Huh, mikä helpostus. Miehän olen ollu väärällä foorumilla, mitäpä mie tiän misthään, en mithään.

Huh huhko mulle tuli vappautunu, keveä mieli, vappaa ja ilonen. Miepä alanki nyt vaikka siivoahmaan.

Siivoan rauhassa ja hithaasti ja katomapa sitte, miellekkä alama.

Kiitos ja kunnia teile, joile kunnia kuuluu, tiedeihmiset ympärilläni ja medioissa, en teitä ole riistämässä, minun pittää vaan vähän tutkia, missä mie oiken olen heilunu luulemisteni kans.

- hilkkapien, niin pieni.

(la 4.9.21 klo 11:10)


Sivujen alkuun tästä


11. Maksamme hintaa

Kuinka helposti alan selittään, miten moon johonki ajatukseen päätyny. Etten oo jotaki tehny. Kuinka oon jotaki, jotenki, jostaki. Selitän niinko syyllinen.

Mikä ihme minua ajjaa. Enkös mole nokko yrittäny olla hyä ihminen, niin ja siisti ja kaunis. Yrittäny olla parhaillani, antaa parastani.

No tuossa on alkuasetukset sillain, ettei mikhän kelpaa, en riitä ja itsekritiikki sekottaa lopunki pään.

Toellisuus on lakanu puhumasta. Toellisuutta ei kuulu eikä näy. Ei yllä minun aivoihin eikä syähmeen. Yritän niin kovasti olla hyä ja kaunis. Olla kunnolla.

Yritän, valvon, vekslaan, väännän. Väsyn. Pelkään. Uhmaan. Kärsin ja taistelen etheenpäin aivanko kömpelö hämähäkki isossa, sakeassa ja sekasessa hämähäkin verkossa. Ja se verkko sekottuu minhuun ja minun elähmään koko ajan. Se verkko on niinko minun koko elämä. Niinko minun elämä ois harmaa, sekasotkunen, kaikenkattava, aluton ja loputon, rajaton verkko.

Elämä, johon oon ihan itte tullu kutohneeksi verkon. Verkon, jolla itte loukkaan ja estän itteäni. Sekotan itteäni. Se mokoma, omakutoma verkko on tehny minut sokeaksi ja kuuroksi toellisuuelle.

Pääni sisälä perustelen loputtomasti itte ittele kehäpäätelmiä, tarinoita, tietämisiä ja lähetystehtäviä, joita valvon ja joilla pellaan. Joissa rimpuilen selittämällä, syyllistymällä ja sekoilemalla.

Ymmärrän ja kuulen vain niitä, jokka rimpuilee, kiipii ja kiipeilee vastaavanlaisissa kotikutosissa verkoissa. Vakuutun samanmielisten mielipitheistä. Luotan hiljassiinki manipulointeihin ja propagantaviestehin, kohan net tullee oikeasta suunnasta.

Oikeassa olemisen riethaassa riemussa saastutan ympärhiinsä ja sokeana ja kuurona toisten samanmoisten kanssa. Väittelen, opetan ja päden ja olen vaivaksi kaikile, koko maailmalle.

Näen vain sen saman tottuuen, mitä muut samanmoiset hiljaa tai kovvaa, sallaa tai julkisesti, amatöörimäisesti tai virallisesti viroissaan toitottaa, kuuluttaa ja levittää. Tottuuen, joka ohjautuu samanmoisten puuhista ja puhheista.

Otan ittele rooleja, rooleja roolien perhään, rooleja päällekkäin, limittäin ja lomittain. Rooli roolin päällä ja naamari naamalla. Itkijänainen, virkamies, suojelija, kannattaja, rivijäsen, puhheenjohtaja, mielenosottaja, millon mikäki tehtävä ja hieno, kaunis, vaikuttava, parempiko joku heikompi nimitys.

Silmänpalvominen ja oman kilven kiillottaminen on alkanu jo ehkä vauvana. Eikä lopu. Ei ees unissa lopu.

Ja siinä mie sitte pelkään tuntematonta, epäselvää itteäni niinko lapsi ommaa varjoa rantasaunan kynttilän valossa.

Oon hukanu sen, kuka oon. Ei mithän tietoa, mitä mie itte tartten. Mitä mie haluan, että oisin tyytyväinen ja rauhallinen itteni kans. Mihin mie uskon. Mikä on se minun tottuus. Minun oma oikea.

Vertailen ja kilpailen, hättäilen ja kotkotan saammaako muukki kanat. Kaakatan niinkö sokea ja kuuro kana onnenkerjäläisenä toisten yhtä pimmeitten, matalamielisten, lyhytnäkösten, sekopäisten pikkukanojen kans. Nälkäsenä ja peloissani. Nokka auki kiipimässä ja koikkelehtimassa kilpaa kukkojen kans kukkotappeluissa.

Roikuma, matkima, kiljuma ja vingguma vihasina verkoissa niinko apinat apinoita kuhisevassa savannin ainoassa palmupuussa.

Yksinäisinä ja epätoivosina ikävöimässä toisten yksinäisten kans äärettömässä hiekka-autiomaassa, jossa kaikki kuvittellee toisista oman sisältönsä mukasia epätottuuksia. Kyttää ja kaehtii toisten kuvitelmia virvoittavista lähteistä ja vihreistä keithaista.

Selitämä ja sönkötämä loputtomasti. Varsinki ittele. Porisema koko ajan oman pään sisäsiä samoja vanhoja jaarituksia. Muistelema onnettomia, toistama pakkoja, selitämä vastuuta pois ja syyllistämä itteä ja toisia. Pääasasiassa itteä.

Omien ajatusten tahti ja tempo pyssyy samanako aina ennenki, emmä kestä pysähtymistä. Emmä kestä hiljasuutta. Meitä ei pyssäytä mikhän. Meilon ittekuottu verkko kuottavana ja oma taistelulaulu laulettavana ja se epävirheinen sävel, joka meile jo hyvin varhhain sikisi väärinymmärrysten virhesoinnuista pittää pauloissaan.

Väärin soiva virhesävel synty pienen pienenä pikkuruisena läppinäko met käsitimä jotaki hullusti. Jopa umpihullusti niinko kokematon, viaton kläppi käsittää pienillä aivoihlaan. Ja yhä vielä met paapoma ja toistama niitä mahottomia, epätoellisia välisointuja elämämme laulussa. Se pienen pieni erehys loi, toi ja tuo riitasointuja, joila met yhä vieläki hämärrämä, häirittemä, mitätöimä ja sekotama itteä ja meän ommaa elämää.

Ussein ote lipsuu epävirreisessä tahissa ja tempossa, kompastun, kaajun, muttako mie pääsen ylös, hamuan heti hättääntynheenä siihen vanhhaan menhoon.

Muistojälkien mukhaan toistan pakkotahtisesti ajatuksiani, kaaun ja nousen ja jopa kuvittelen esteitä ja kynnyksiä, joihin kompuroin. Muistoja riittää ja jatkan sitä pakonomasten toistojen vääristämmää laulua, jollei mithän tekemistä tämän hetken ajan tai paikan kans. Pakkotahtisuus estää ja painaa, näköalattomuus vaivaa ja uuvuttaa ja vie vääjäämättä toellisuuesta pois.

Yhä vain yritän ottaa kiini siittä kaikesta vanhasta. Haen epätoivosesti kontaktia kaikheen vanhaan ja tuttuun. Sitkeästi ja sisukkaasti piän kiini entisestä, eilisestä ittestä. Touhuan vanhoila opituilla konsteilla, vaikkei nole ennenkkään tuonu onnellisia lopputuloksia eikä seesteisiä päiviä.

Emmie ehi mithään, yritän muistaa, osata, soppeutua, käsittää, kelvata, ymmärtää ja saaha selvää. En hyväksy maailmaa enkä itteäni, jotaki on aina ja koko ajan pielessä. Yritän muuttaa ja parantaa pahhaa maailmaa ja korjata ja parannella huonoa itteä. En kelpaa eikä elämä kelpaa semmosenhaan, siksi minun on pakko koko ajan säätää ja häätää pahhaa ja huonoa pois ja hehkuttaa hyvvää.

Näkökenttä lyhenee. Näkemykset samentuu. Tahmeaa ja kauheaa. Pää kipeä ja sielu sotkunen niinko Kissankulman Eemelin paita, ko se karkas isänsä kurituksilta tunkiolle piihloon.

Voimat pettää ja elämä solmussa niinko kaleeriorjalla, verkko sitonu jalat ja käet jo kauan sitte. Luovun. Luovutan. Päästän irti. - Olen perilä.

Alkaa rentous hiipiä olemisseen, vaivihkanen rauha. Tullee joku syvä, keveä ilo, jonkulainen mielihyvä. Alkaa tapahtua luonnostaan.

Elämä alkaa tapahtua. Elämä tapahtuu minussa ja minun ympärillä. Elämä tapahtuu ja mie kysyn, kuka mie oiken olinkhaan.

Mitä mie tartten, mitä itte halusinkhaan. Muistot, opit ja opetukset karkaa mielestä. Maailman tietämiset, opetukset, viissauet ja sanomiset mennee kauas, menettää voimansa. Vaatimukset katoaa ja paihneet hellittää. Kaikki hyvin.

Vettä sattaa. Vettä sattaa nurmikoille ja asvalttipihoille. Märät pisarat tippuvat taihvaasta vaphaasti, tyhjiä kyselemättä. Ilosesti tai surusesti, ihan sama, sataminenhan on pisaroitten ainoa tarkotus.


Sivujen alkuun tästä


12. Ylävirrasta kulkuvia lastuja

Elämä on muuttuva, ristiriitanen ja nopeasti ohimenevä kaaos, jossa ei kenenkhään tartte jäähä vonkaahmaan mullistuksia. Niitä tullee ja kaatuu jokhaisen kohale ja ylle ja alle ja löytyy jatkuvasti kaikkien ympäriltä yhthään ettimättä tai hakematta. Mutta miksikähän molema ottanu asiaksi toistaa ja pelotella ns. huonoila uutisilla itteä ja toisia.

Maailma on hyvä, kaunis ja oikeuenmukanen, jos käsitämä rakhauen tietosuueksi ja koko ajan uuistuvaksi toellisuueksi, joka on tässä ja nyt.

Meissä on ajatuksia, tuntteita ja tietosia ja tiedostamattomia aikomuksia, jokka aika ajoin muuttuu käytännön teoiksi.

En ole tekoni enkä ajatukseni. En tykkäämiseni enkä inhoni. En ole roolini, joissa ilmenen täälä maailmassa. En ole tarinat, joita kerron. Enkä ole nämät kirjaimet, joita tähän näpyttelen. Oonko mie hukanu itteni. Vai löysinkö ja sitte päästin menehmään. Mutta mikä tai kuka on se, joka sitä nyt ihmettellee.

Olen joku pieni kipinä, joka aika ajoin ilmenee tuntteissani, ajatuksissani ja teoissani ja ehkä tässäki kirjassa.

Uskon, että molhan jokhainen, sie ja mie, paljon enämpi ja ihan muutako peilistä näkkyy tai äänessä kuuluu.

Mooma pyhiä jumaluuksia kaikin. Kaikki ihmiset on pyhiä. Kaikkia pittää kunnioittaa, mutta kaikkien tekoja ei tartte hyväksyä.

Meän ihmissuhtheet on pyhiä. Omia ja toisten ihmissuhteita pittää kunnioittaa ja kohella hellävaroen.

Rakastavin terffeisin hilkkapien!


Sivujen alkuun tästä


13. Syksyn tervehys

Kirkhaan kuuhlaat värit,
kirkas kuulas taivas,
kylmän kirkas pohjastuuli
ja met täynä kypsyhneen kesän
suloa ja satoa.

Huomenta ihana rakas väki,
joka tämänki aamun näki
ja ihmettellee,
jokosse se kesä karkas,
mutta punaoranssi parkas,
vielä tet kesän tuntoja tunnetta,
kesäsiä tuulia haistatta,
jee, hyvä niin.

Lauantain met nyt rauhassa nautima
ja sisäsesti naurama,
haa, met ossaama tämän,
tullee uusia kesiä
ja hyvänmielen päiviä,
just niin paljonko meile kuuluu
ja Jumala sannoo kukkuluuruu,
menkää ja eläkää,
nytton on uus aamu, olkaa hyvät
tet pikkuonnenjyvät.


Sivujen alkuun tästä


14. Kiikkustooli

Mitä kuuluu Marjaleena,
Herra Basilika, Froua Samettiruusu,
onkos teilä vieläki ihantheena
Biitlesit ja Georg Harrison,
mie parvekheen kukhiin hurahtahneena
sytytän kynttilän kukile viilenevvään
parvekheen syksyyn
ja sittehän parvekeviljelys vaihtuu
keinustoohliin tulevina aikoina,
voih, siis kuinka elämä on ihanaa,
on kuin onki.

Ihanaa muutosta ja uuistusta
ko meilon syksy ja kaikki.
Olkhon maailma siunattu
ja rauha kaikilla sen olennoilla.



Sivujen alkuun tästä


15. Onnenkauppaa

Onkohan taivasossuuksien kaupassa
myyjän vai ostajan markkinat.
Olhankos met itte tyrkyttämässä
ommaa syäntä ja pään sisätillaa
kaikenmaailman helppoheikeille.

Onko sielupuoteja.
Sielukauppakeskuksia.
Saako sieluja tiskin alta.
Pesuloita sotkheentunheille sieluille.
Sielujen silittäjiä ja paijjaajia,
jokka pelastaa sieluja ja meän päitä.

Ostajat tukkanuottasilla
keskehnään, että kuka sielut saa
sielujen huutokaupoissa.
Eniten tarjoava vie kaikki sielut.
Niin ja net taivasossuuet.

Kumpia enämpi, ostajia vai myyjiä.
Viattomat ja isoäititki kaupan.
Kelpaako vain ehjät sielut.
Hiukikuluhneet jää rannale ruikuttaan.
Haluaako kukhan puhkimenheitä sieluja.
Viisas myy sielunsa pala kerralhaan.
Tai monheen kerttaan.

Pitäskö herättää net, jokka myy sielunsa.
Rangaista niitä, jokka sieluja ostaa.
Ilmiantaa taivasossuuksien myyjät.
Paljastaa rahalla onnea ostavat.
Vai taistella niitä vasthaan,
jokka loi sanat
taivas, sielu ja onni
koska sanoistahan se alko.

(18.9.21 klo 18:52)


Sivujen alkuun tästä


16. Iltaraportti

Tämä kirjan skriihvauttelu on sitte ihana keissi ja kirjotan tätä kirjaa sillainko aijjoinki eli sillonko, homma kutsuu ja tuntuu hyvältä kirjottaa. Ja aina näyttää jotaki höpinää syntyvän, miten niitä riittääki ja löytyyki.

Eikä mithän merkitysten tai yhteensattumien hakemista, ei ainakhaan tietosesti. Kirjotan niin suohraanko pystyn ja siittä kohasta ja siltä tasoltako se millonki löytyy ja luontuu. Ihmettelen ja kirjotan niinko kirjaimet vie ja pää ja syän tekstinpoikasia syöttää.

Vanhoja tekstejä korjailenko ossuu silhmään tai kuulen korvissani, sielähän oli niin, haluanki sen näin.

Ja nyt vielä ilonen kiitos palhautteista. Ootta mahtavia, kiitos kiitos kiitos!

- hilkkapien (18.9.21 klo 21:41)


Sivujen alkuun tästä


17. Mooma kauhniita

Met vanhat ooma kauhniita.
Pikkuläpit ja nuoret samoin.
Kaikki olhan kauhniita.
Vaphaasti, paineettomasti ja yrittämättä.

Meän omat uskomukset ja luulemiset
vie varsinki meiltä itteltä energiaa
ja tuo helposti pahhaa mieltä,
ota net omhaan halttuusti.

Kannattaa alkaa arvostelheen,
vasta sittekko kykenee näkheen
kaikessa kaunista ja kelvollista,
semmonen luo energiaa.

Ole rauhassa mitä olet,
ihan sama, mitä muut tykkää,
rakasta ja kunnioita itteästi
hyvänä ja kauhniina, siittä se lähtee.

(22.9.21 jki 17:55)


Sivujen alkuun tästä


18. Kirffeellä kylhään

Mie tyär se kaikkitietävyyessäni julistan käsityksiäni ja tietämisiäni ja tekemisiäni, vaikkei multa kukhan kysyny.

Mie oman oikean riemussani tulen ja jyrrään, tiän ja näytän, mitesson tämän ja tuon asian kans.

Sinun puolesta huolestumisella ja puolestasti hättääntymisellä pyhitän suorat sanani päin näköästi.

Puolustan ja pelastan maailmaa ja kävelen kylmästi sinun yli, vaikka sullon täys oikeus omhaan oikeaasti.

Tiän paremminko kukhan, miten maailma makkaa ja sie saat luvan uskoa minua.

Minun tottuuteni on se paras tottuus, minun ei tartte vaijjeta, ei olla kohtelias, ei kuunnella.

Minun on pakko kytätä ja holhota, ettet sie tehe tyhmiä ekkä seiso väärissä joukoissa.

Teen kaikkeni yhteiseksi hyväksi ja niinko määrätty on, tuun vaikka läpi harhmaan kiven ja kirhffeellä kylhään, josset sie tottele.

Pelastakkaa meät oikeaoppisilta tietäjiltä, hyyssääjiltä ja määrääilijöiltä.

Antakaa ihmisille oikeus oman syämmen äänen kuuntelemisseen, itte oman päänsä pitämisseen ja perhheitten kotirauhhaan.

Vaikka se syän puhus viehraita kieliä, pää käskis eri suunthaanko viraliset tahot sannoo ja perhheitten kotirauha ois toista maatako virkavallan maailmanlaajuset sosioekonomiset terffeyskriteerit.

Antakaa toisillenne syämmen rauha ja kasvamisen vaphaus.

Valtiovalta pysykhöön lestissään ja kunnioittakhoon sitä, mitä kukin kansa sannoo ja haluaa.

Soli tässä, lukekaa uuesti ja olkaa mitä mieltä haluatta, sillei niin väliä, meilä ittelä ja toellisuuella on väliä. Elämä on lyhyt keikka ikkuisuuesta ja met tiämä niin kovin vähän, ihan vähän vain.

- hilkkapien

(25.9.21 klo 13:34)


Sivujen alkuun tästä


19. Toivo päästi pälkähästä

Oskarilla oli ollu työhläät ja haastheelliset läksyt ja sittesse onnellisen ylpeänä pakkas hommia rephuun ja puhu, kuinka oli tyytyväinen ja onnistunu taphaus.

Molin pari viikkoa ettiny onnen seteleitä, jokka kesälä sain ja siis hoksanu, ettei net ollukkaan pörssissä tuomassa onnea. No siinä sitte muistin sen hakemisen ja aattelin oon ilosesta puhheesta, että kyllä mie net löyän, ei piä tyhjästä huolestua eikä mieltänsä rasittaa, vaan toivoa ja luottaa, että kaikki järjestyy.

No otin pari askelta ja samala miehleen juolahti, että kesälähän mulloli se vanha käsilaukku käytössä ja kävelin suohraan tarkistaan asiaa. Ja a vot, vetoketjullisessa sivutaskussa noli.

Aivanko minussois ollu joku lukko sen onnen setelien ettimisen ja hakemisen kans.

Ja se lukko napsahti auki samantienko Oskarin toihvekkuus ja ilomielisyys pääsi minhuun, aivanko tarttu kaikheen minussa, valahti tajunthaan ja läpäsi minut, vappautti minut.

Hauskaa toihveikasta iltaa ja paljon vappautta, murut puspus! t. hilkkapien

(28.9. klo 16:50)


Sivujen alkuun tästä


20. Pelko pois Roosmariin

Pelko vie kaiken ilmatilan meistä ja koko maailmasta. Pelko, pelottelu ja pelkääminen estää meitä elämästä. Pelottelu on tuhovoima ellei ajatus kerkiä tai pääse välhiin.

Pelotuksesta on lyhyt matka telotukseen. Elämä mennee pilale. Eikä siihen aina tarvita hallituksia tai virkamiehiä tai sotilasvoimia tai maailmanjärjestyksiä, met tehemä sen ihan itte ja ussein jo ennen niitä.

Mielen manipulointi ja kaikkinainen aivopesu pelottelulla tapahtuu noin vain ja äkkiä, jossei sitä kerkiä nähä, hoksata eikä itte ossaa tai kykene ohjaahmaan sitä ulos elämästämme.

Alhainen mieli tai meän alavirrat, joku alitajunta, sieppaa kaiken totena ja oikeana, mitä näemä, koema ja otama vasthaan ilman, että itte käsittelemä sitä. Ja sen kaiken kans met sitte elämä elämäämme ja niistä voimaa ammennamme.

Jos hoksaat, että nyt sinua höntitethään, manipuloihaan, aivopesthään, pelotelhaan, rauhotu, rauhotu ja rauhotu ja pane rauhallisia ja rakastavia ajatuksia välhiin. Äläkä luovuta piiruakhaan paskapropagandalle.

Äläkä suostu horjuhmaan, vaikka kuinka meinais pelottaa, kävis kipeää, ois yksinäistä. Pysy valphaana ittesti kanssa, huomaa manipulointi, pelottelu ja aattele ja tutki rauhassa kaikkea. Tutki luottavaisin ja avoimin silmin ja mielin.

Älä löysäile, ole valpas. Jako hoksaat höntitys-pilkahuksen ittessästi toimi heti. Siis samantien, ihan heti oitis ja just samala sekunnilla toimi. Hetikko pieniki höntityksen hoksaus pilkahtaa mielesti vieressäkhään, noteeraa se hoksaus. Hoksaa, minua höntitettään ja rauhota ittesti, ei mithään hättää, kaikki järjestyy.

Ittehän met kans höntitämä itteä. Koko ajan sisänen pälinä ja lätinä käy. Ihan mitä sattuu kurjaa pölinää pää ja syän täynä, jossei sitä sitte itte ala ohjaihleen pois elämästään.

Sisästä puhettaan, sisästä äänten ja ajatusten sekamelskaa voi ohjailla. Sitä ohjaillaan päästämällä irti. Päästämällä paskat pois. Päästämällä huonot ja likaset ajatukset jatkaan matkaa. Päästämällä irti, vaikka pelottas.

Entäs sittesse, mitä itte päästelemä ulos omasta suusta tai sometama. Kaikki tallentuu meihin. Rikastuttaa tai saastuttaa meitä ja meän ympäristöä. Eikä vain saastuta ja tallennu, son meän elämää ja met ittekki käytämä sitä kaikkea evhäänä tulevina aikoina.

Pelottelu livahtaa meän pohjamuthiin niinko pääskysäiti poikastensa tykö. Jako son sinne oiken pessiytyny, sitäpä on vaikea hoksata. Sieltä se pelkopääskynen visertää ja kujertaa ja vikkuuttellee pelottelujhaan.

Ja varsinki heikkona hetkenä, varsinkiko meilon niin paljon kaikkea huolta ja hättää, sillon meän vanhat pelot oiken kimpoaa pinthaan.

Mutta niitä voi pestä ittestä pois uuistumisella. Antamalla elämän uuistaa meitä.

Päästämällä irti vanhoista peloista, kurjuusmuistoista ja pian uutta tullee vääjäämättä tilale. Uus, se meile ittele uus, siinä son oven suussa ja portin pielessä, siinäse oiken oottaa, että meissois tillaa uuen tulla.

Elämä hoitaa, parantaa, jopa elvyttää pelkojensa ja pelottelun uhreja, katomakos sitäki asiaa joskus. Rauhallisena hetkenä katoma ja kiitämä ommaa luottamusta, että kyllähän tämä elämä on mahtava keikka täälä maailmassa. Elämä on kiitoksen paikka. Että meile tämmönen elämä on annettukki.

Elämä ja meissä piilevät elämänvoimat jatkuvasti ja väsymättä auttavat ja uuistavat meitä.

Omia elämänvoimia voi itte tukea harmonian näkemisellä ympärillään, sopusoinnun kokemisella, kauhneutta ponggailemalla.

Elämä tarjoaa koko ajan parastaan. Elämä uuistuu ja muuttuu joka hetki.

Ja met ihan tarttema lempeitä ajatusten tuulia ja virvottavia raikhaita syänten virtoja vappauttaan meitä, päästään meät toellisuutteen, tähän ja nyt.

Pelko pois, haihtukhoon taihvaan tuuhliin meän sielusta ja päästä ja ruuhmiista ja ympäriltä.

Pelko estää järjen käytön. Pelko pillaa meän elämää. Pelko tuhoaa meitä. Pelon voi käsitellä ohjaamalla sen ulos elämästä. Pelon pauloihin ei ole pakko jäähä.

Pelko on vakava asia ja ilmiö, tutkikaamme sitä varoen ja kunnioittaen.

Huomenta ja rakastavvaa, ihanaa päivää, olkhoon hyä päivä tulossa kaikile!

(29.9.21 klo 8:08)


Sivujen alkuun tästä


21. Vanha vappaa-ajattelija kertoo

Että se on se sananvaphaus,
sese justse minua niin ilahuttaa.
Sehänse mulla teettää.
Jase joku mielipitheen vaphaus,
sen kans mie nousen sekä lasken.

Hoksaan herkästi rajottamiset
ja hyvvää tarkottavat suojelemiset.
Ylleensä aina näen,
ettei nole reiluja eikä oikeutettuja,
non falskeja vallankäyttämisiä,
net perustuu yleville yläajatuksille,
koville, väkivaltasille agendoille
tai luutuhneille järjestyksille
tai ainaki käsityskukkasille.

Sillainhan mie sitte olen jääny
niinko nalle kalliolle,
systeemeitten ulkopuolele.
Nallena kalliolla mie sitte tutkailen,
kuuntelen ja kattelen maailmaa
ja maailman järjestyksiä.
Mie piän, että moon itte vastuussa
itttestäni ja siittä, mitä aattelen.
Kaikki ooma.

Ja kaikki kaunis ja hyvä,
henkinen ja syvä on tässä hetkessä.
Kaikki on tässä ja nyt.
Elämä on pyhhää ja juhlaa joka hetki,
ei minun tartte laskelmoijja,
varustautua eikä juuri unelmoijja.
Eikä ainakhaan päivän uutisia lukea,
ei olla valveutunu medioitten kans,
riittääkö oon itteni kans
valpas ja valveutunu,
omissa mitoissani ja määreissäni.

Sanat, nethän on vain sanoja.
Vappaa-ajattelijaki on vain sana.
enkä mie sitäkhän oikeasti ennää ole,
En ennää järjestäytyny vappaa-aattelija.
Enkä koskhaan yrittäny kirkkoja kaajella.
Moon vain itte niinko taivastenvaltakunta
ja lapinmaitten vaarat on minun kirkkoja.
Ja minun jumalia olkhoon tottuuentunto,
suhteellisuuentaju ja liikkuva aattelu
tai jotaki sinneppäin.

Ymmärtämätön ja sinisilmänen,
sillaiki minusta on sanottu
ja saa sanoa. Saa vaphaasti sanoa.
Eikä sanoista eikä ajatuksistakhaan
piä auktoriteettejä tehä.
Ei uskonkappahleita misthään.
Eikä tietokhaan niin tärkeää,
jossei sole tutkivvaa ja muuttuvvaa.
Mutta tiedostaminen on rakhautta,
josse tuo lähemmäksi toellisuutta.

No miepä kokoan nyt itteni
ja toivon, etten uranu omhaan
enkä teän päähän mithän turhia,
ei turhia uria eikä karttoja eikä kaavoja
eikä tyhmiä ajatusratoja tai toistorutiineita.
Suojelkaamme aivoja turhilta urilta.
Uraputkethan minua ei ennää uhkaakkaan.
Jee, eimikhäntyyppi kiittää ja kuittaa,
rohkeaa eläväistä elämää kaikile!

(30.9.21 klo 10:08)


Sivujen alkuun tästä


22. Päivän teatteriesitykset alkaa

Huomenta ja ensimmäinen esitys.
Toinen ja kolmas.
Ja se minua ihmetyttää,
kuinka met jaksamaki näytellä
kerrasta toisheen samat vanhat roolit,
ikivanhat näytelmät,
tutut kahjokulttuurelliset draamankaaret.
Raataama ja porisema
tutuiksi trimmatuilla äänenpainoilla
ennalta arvattavia vuorosanoja.
Taistelhaan ja toistelhaan, kehitelhään
ja teeskennelhään muutako olhan,
aivan muutako itte ittele tarttisima.
Päivästä toisseen samat näytelmät
Hyvässä ja huonossa. Hyvällä ja pahalla.

Jonaki päivänä, tuohikuussa jäniksenpäivänä,
met laskema naamarit,
esiriput valahtaa lattioille,
kongit ei soi eikä kellot kilkkaa,
tullee hiljasta ja met alama puhua.
Puhua omala äänelä
eikä kenenkhään tartte kuunnella,
eijjole puhheenvuoroja,
ei keskustelusääntöjä.
On vain syämmen ääni.
Syämmen oma mystillinen puheääni
ja maailmankaikheuen kieli,
jota kaikki kuulee ja tajuaa sinänsä.

Kaikki puhhuu ommaa syänpuhetta,
päät ei päkätä välihuomautuksia,
ei ees tavunmittasia kommentteja,
ei suosionosotuksia eikä kannustuksia,
ei kritiikkiä eikä arviointeja,
ei havannointia. Esitykset on päättyhneet.
Syämmet puhhuu ja elämän laulut soi.
Jokhaisen elämän laulu soi ja kuuluu,
vaphaasti ja vilpittömästi
niinko taihvaan valosa korkkeus
ja maan syvä sielu vain soijja voi,
kaikki yhtenä äänenä, kaikki on yhtä.

Huomenta maailma, tänhään ei ehtoja täytetä,
ei vaatimuksia esitetä eikä pantteja anneta,
ei lunnaita lunasteta eikä takkuita vaaita,
ei vakkuuksia, vakuutteluja, ei korvauksia,
ei armonpullia eikä lohutuspalkintoja
ei anneta, ei oteta, ei makseta,
tänhään kaikki riittää.
Päivän tarjoiluna vain ehotonta rakhautta,
kaikki kelpaa ja riittää
ja kaikki hyväksyttään.
Mooma joustavia ja hoksaavia
ja kaikila yhteisenä oikeutena ajatuksilla
leikitellä, jopa asioita harjotella.
Villisti ja vaphaasti mielikuvitella.
Toellisuuessa eläskellä,
mithän siittä pois ottamatta
ja mithän siihen lissäämättä.

Mutta yhestä emmä luovu,
toivosta auringonnoussuun,
jossa ymmärrämä itte itteä
ja yksi on kaikki
ja kaikki on yhtä!

(5.10.2021 klo 10:32)


Sivujen alkuun tästä


23. Hyyää yötä

Nuku hyvin ja näe kauhniita unia
ja aamun tullen
herrää sirkeänraikhaana
virkeänvalhmiina
Siperian opetuksiin.

Luo ihana päivä,
lumoa, totteuvvu ja ja muista,
suojelhaanhan niitä liito-oraviaki.


Sivujen alkuun tästä


24. Tästä ikkuisuutheen

Nautin uuesta aamusta,
kiitän nukutusta yöstä,
myönnyn päihvään,
antauvun johdatukseen
ja tullee uus aamu
ja tullee ilta.


Sivujen alkuun tästä


25. Issointa on rakkaus

Säihkyvin silmin ja hehkuvin poskin,
herkin korvin ja kirkkahin otsin,
syän auki, naama loistaen,
tullee ja mennee, ellää ja tekkee,
koko ajan ja alati,
kotona ja korvessa,
maailman kartanoilla
ja kairojen kauhneuksissa.

Ossaamatta itteään arvioijja
kirmailee päin elämän opetuksia,
niinko hellästi hellitty koiranpentu.
Nuuskii ja pussaa, pissaa ja haukkuu,
vaistoaa ja aistii, ottaa tai hylkää,
on rehti ja reilu omassa tottuessaan.

Ei mieti käsi poskela menneitä,
syö nälkhäänsä ja juo janhoonsa
jako väsyttää, kierähtää kippuhraan
ja ottaa pikkutorkut.

Ei varustauvvu eikä valmistauvvu,
ei kaehi kamua eikä himotte toisen namua,
ei havittele naapurin koirankoppia,
ei manipuloi eikä juonittele.

Hyväksyy hyvänsä, sitä korjailematta,
rakastaa rakkaansa, sitä parjailematta,
kipittää polkujansa, maailmaa parantelematta.

Nauttii ja laukkaa, hoksaa ja haukkaa,
surree surunsa, ilottee ilonsa.
Antaa arvon ittele ja omile luille,
kunnioittaa kaverinsa reviiriä,
nuolee itte haavansa ja tassujensa anturat.

Eksyy ja erehtyy ja on koko ajan perilä.
Leikkii ja leikkii ja antaa maailman olla.

Haistaa ja maistaa kaiken,
juoksee taiten ja kesken kaiken
pannee silmät kiini
ja urvahtaa siihen paikhaan,
aikaa mittaamatta ja antheeks pyytämättä.


Sivujen alkuun tästä


26. Sielu

Son joku kipinä minussa,
son suvaittevainen,
ussein se sannoo, painu siittä,
hyväksy ja rakasta
kaikkea ja kaikkia.
Se pannee aattehleen
elämän hyväksi
ja ihmettelheen,
kuinka pitkälle kantaa rakkaus.

(12.10.21 klo 18:38)


Sivujen alkuun tästä


27. Sananvaphaus

Mestarit ideoi, julisti ja kulki,
kiltit ja kuuliaiset jäi ja teki
vuoret voiksi ja ideat toeksi.

Maan hiljasten varassa siton
herrojen johtamat soat soittu
ja pappien saarnat ja opit jaettu.

Kansojen voimalla ja taholla
kansat ja maailmat synty ja nousi.

Ihminen uuistu ja uuistu,
kehitty ja yksilöllisty,
mitäs nyt, sitä tiä en,
ko ei oppiläpit mestareita tottele
eikä gurujen perässä hiihtele.

Ihmisten enemmistö valittee toisin,
poikkeaa laulta ja löytää kotia,
pannee valot pääle, henggittää syvhään,
rakastaa ja tohtii sanoa.


Sivujen alkuun tästä


28. Suorat ja rehelliset ihmiset

Non niinko kirkhaat taihvaat
ja niinko muhevat maat,
non sitä mitä on,
nousee ja laskee,
leikkii ja tanssii,
hiljaa ja kovvaa.

Niinko kevät kohisee,
lirisee ja lorisee
vuenaikojen arjessa,
ikkuisuuen helmoissa.

Non niinko pieniä enkeleitä
puhumassa sieviä
ja rumia kultajyviä,
näkemässä kauhniita
ja pahoja unia
ja syvästi rakastamassa
maailman ahtauksia
ja mielten avaruuksia.


Sivujen alkuun tästä


29. Emmäkös met kestä

Ei, ei sitä ihminen kestä
määräänsä enämpää ymmärtämystä,
ääretöntä lohutusta, liikaa valoa,
emmä kestä koko tottuutta.
Memmä kertakaikhiaan kestä.
Vain vähän valoa meile.
Pehmennettyjä vihjailuja.
Puolivillasia osatottuuksia.

Mitässillon tapahtuuko ei kestä,
kuka sitä senki tottuuen määrää,
mikä sen määrän määrää?
Pankit, hallitukset, virkamiehet,
tutkivat journalistit, johtajat,
joku ideologia tai ismi?
Vai määrääkö meitä medioitten
pelottelut ja tappelutukset?

Mitähän jos romahtasima menehmään
ja siittä sitte korjaisima luumme
ja jatkasima villinä ja vaphaana
niinkauvvanko matkaa riittää
ihan näine hyvinemme,
saman ison taihvaan alla,
yhessä toisten kans.


Sivujen alkuun tästä


30. Propleemien kans

Sitä hermostuu helposti,
rämisee, rähisee ja kähisee
niinko kiukkunen harakka
lehmihaan aijjan laijjalla.
Jauhaa vanhoja surkutarinoita
niinko levysoitin,
jonka neula on tarttunu uralle.
Vaivojansa vaikertaa,
vihoissansa kaikertaa
niinko ahistunu teini
jakamassa uhkasakkoja lähimmilleen.
Kiljuu pitkin pihoja,
oksentellee viattomien kynnyksille
ja oottaa pikavoittoa
niinko ois epätoivonen politiikko
käymässä vaalitaistelua.

Jossei joku asia hoijju
ekkä saa hommaa halthuun,
propleema pyörii ja hyörii,
ongelma valluu ja vennyy,
kysymys ei hahmotu eikä muotouvu,
ei jäsenny eikä sitä voi kuutioijja,
siittä ei saa milhään mitenkhään kiinni.
Heitä se menehmään.

Älä ennää jatka,
älä mielessä vatkuta
äläkä päässästi pyöritä,
se vie sinut, hukut siihen,
menetät voimasti ja hukkaat olosti.
Hetikko saat vähänki veettyä henkeä
yritä ottaa ittestä kiini
rauhotu, rauhotu taas armas lotta
vaikka soiski totta, sillä sitte
ja nyt alkaa energiat ja ideat virrata.

Anna sen kaikkein pahimman tuntheen olla
ja saman tien kuikahtaa, kiipii
tai hiipii joku pikkuidea silmänurkasta,
joku pikku-ideanpoikanen kukahtaa
jossaki mielen syvässä päässä.

Jos tunnejumi jatkuu ja jatkuu,
turhaa turhempaaki on jäähä siihen
kuuluissaan tulheen makkaahmaan.
Älä jää kotia itkehmään kahen
ongelmasti kans, mutta älä sotke
sen kans toistenkhaan sieluja.
Jätä se just siihen, anna puota pois,
anna jutun olla ja kävele tiehesti.

Mitesse meni se, että vallankummous
tarttee aikansa juurtuakseen,
elä ongelmasti kans,
paa se sivutaskhuusti,
vetoketjun taka ja taskun kansi kiini,
pois silmistä ja mielestä,
sinne vaan kypsyhmään,
et näe sitä ekkä koe koko propleemia,
se vain vaivihkaa ellää sinun rinnalla.

Ja jonaki päivänä, oivallus saapuu,
ratkasu ihan kiljahtaa päähästi,
täyttää syämmen valolla,
hellänkeveästi heihlauttaa luutaansa,
vaphauttaa mielesti ja a vot
puhistaa sielusti, simbsalabim,
ihan noin vain.

Ko aika on, sinussa kypsyy ratkasu,
aika kypsyttää sulle vaihtoehon,
se jokin kyllä juolahtaa miehleesti,
ittesthään selvänä ja selkeänä.
Tullee julki tietosseen miehleen
niinko ois sielä aina ollukki,
omassa taskussahan se oottiki.
Ja oivallan. Sain oivalluksen.
Ja ymmärrän taas vähän enämpi.


Sivujen alkuun tästä


31. Sielunsinggutusta

Rakasta ihanaa touhuilua
ja yhtäkkiä sekunnin osasen osa
ja olo putosi,
alko itteni höntitys,
olin huolestunu.
Tyhjästä huolestuminen yllätti,
kello nuin paljon
eikä tapahtunu se,
mitä piti tapahtua.
Mielikuvitus lennähti
ja vatsapp palhautti olon,
turhaa oli sielun singgutus,
kaikki ok, saa nauraa,
semmosta sielutreeniä.
Tää niitä päiviä oli.


Sivujen alkuun tästä


32. Kaikki

Kaikissa on kaikkea.
Kaikessa on kaikki.
Aatelhaankos hetki kauhneutta.
Tässä ja nyt.


Sivujen alkuun tästä


33. Kaipuun kesytys

Kaipaa, rakas ihminen,
kaipaa rakhaani rauhassa,
kaipaa kipeästi,
kaipaa, että joku jossaki
ois joku sulle,
huolehtis sinusta,
rakastas sinua
jako kaipuu alkaa olla täys,
son sauttanu oman mittasa,
kaipuu alkaa vähän, ihan vähän hellittää,
no a vot, soot niinko kypsää kauraa,
suu vänggällä hymyää,
syän halvaa nauraa,
silmät näkkee ja pää pellaa,
päästä vähän, ihan vähän kerralhaan
päästä kaipuuta vähän kauemmaks
ja a vot siinä son, siinä se tullee
lähempääkö arvaatkaan
- täys elämä koko ajan siinä,
paikalla ja tavattavissa,
valhmiina ottaan ottajansa,
kaksin käsin kaappaamassa.


Sivujen alkuun tästä


34. Nukkumisen ylistys

Mitässe teän elämän resähtiohjekirja
tälle illalle kertoo ja neuvvoo.
Minun kirjase joka ilta sannoo,
että meeppä sie siittä
ja kuo ja neulo vähä aikaa
vaikka sitä villatröijjyästi
ja vahvista elämänvoimiasti.

Sittesse kohta käskee meät
Herttulin kans ovesta ulos
iltalenkile, kaupungin raitile,
että jaksama nukkua
eikä tartte koko yötä kukkua.

Yölä unissa met leppuutama syäntä,
putsaama päätä ja huuhoma aivoja.
Vaphautama daattaa ja muistitillaa.
Unien henkimaailmoissa met näemä toisia,
ehheytämä kovalevyjä ja siivoama alitajuntoja.

Hulvatonta, huuhtovvaa,
hellänhauskaa illansuuta
ja hempeänhyvvää lauantai-iltahuumaa
ja sikeänsyvvää, söpönsatumaista
ja sammalenpehmeää yötä kaikile
ja aamula met virkeänä nousema ylös
ja kiitämä hyvästä yöstä
ja lähemä kiitään ja nousema vuorile
kaikki elämänkysymykset kainalossa
rakentahmaan pyhäpäivän rakhautta.


Sivujen alkuun tästä


35. Vappaa ja turvassa

Olikhanse vuosi 2008 komie ja minun elämä löysimä toisemma. Niinä aikoina mie ja elämäni jäimä kahen. Eikä siihen ulkopuolisilla ennää ollu asiaa.

Elämä oli tarjonu kaikemmoista ja yhtäkkiä menin maahan, jossolin yhtä itteni ja elämäni kans. Se kaikemmoinen asettu. Kaikki hyvin.

Harakka lensi, aurinko paisto, tuli pilviä ja vettä sato ja mie henggitin.

Ulkosesti maailma jatku ja myllersi niinko ennenki, mutta mie aloin nähä toisin. Katoin entistäki toisin. Näin, kiitin ja jätin entisiä muistotaakkoja ja annoin mennä. Luovutin ja henggitin. Henggitin.

Kiinostuin siittä, mikä on. Silmät niin sinisenäkö ennenki katoin maailmaa ja näin maailman järjestyksessä. Mikäpä mie olin arvioihmaan. Henggitin yhessä maailman ja elämän kans.

Ehkä minusta tuli kohtalouskovainen, muttei mullole vieläkhään tarkkoja eikä kunnon sanoja asioihin tai siihen, mitä olen tai miten aattelen. Kirjotankohan mie tätä kirjaa just siksi, en tiä.

En usko systeemeihin enkä järjestelhmiin, net tekkee kullostaki tehtäväänsä hyvvää tarkottavien ihmisten toimesta, kuten hallitukset ja eurostoliitot, muttei net mulle turvaa anna eikä minun elämää elä.

Välistä otan kantaa varusteluhankkeissiin, katasrooffeihin, uutissiin ja jos mihin hysterillisyyksiin ja kaikkihaan net kiinostaa minua vain hetkellisesti ja vain niinko ilmiönä.

Minun elämä on korkeamman käessä. En tiä missä käessä, mullei siihenkkään oo sanoja, muttei ylen uutisissa sitä ainakhaan sanota.

En tarkota kethään häiritä höpinöilläni, saa suuttua eikä tartte tykätä eikä minua piä ikinä uskoa, olen taatusti erehtyny paljossa.

En välitä olla viisas enkä tottelevainen kunnon kansalainen, en halua provosoitua enkä provosoijja. Jos en jotaki ymmärrä, sanon sen. Jos en jotaki halua, en sitä tee ja samat suon toisilekki ja teilekki.

En oo uhri enkä ees huolestunu maailman tiloista tai omista tai läppien asioista. Kaikki käy hyvin. Kaikki mennee oiken.

Rakastan tehä ja touhuta, innostua ja kiinostua, itkeä ja nauraa, ottaa ossaa suruihin ja iloihin.

Saan ellää sovussa kaiken ja kaikkien kans. Minun ei tartte paljon mithän. En kasvattele itheeni pelkoja enkä uhkakuvia, nei inspiroi, ei anna energiaa, ei kiinosta minua.

Minun ei tartte yrittää tuomita, ei puolustella eikä vastustaa kethän eikä mithän. Ei ees fiiruksia, sovussa niittenki kans. Mutta pelotelkaa ja puhukaa tet tietenki vaphaasti niinko tet haluatta, niinhän mieki tehen.

Sanan- ja mielipitheenvaphaus, näkemisen, kuulemisen ja uskomisen vaphaus, non mulle elämän rakastamista ja rakastaminen vaphautta ellää, tehä, nähä, kokea ja puhua omala äänellä omassa keskeneräsyyessä ja omassa elämänsä toellisuueessa sitä ja mitä se nyt millonki ittekellekki on.

Elämä kiinostaa, elämän tapahtuminen, elämisen tapahtuminen, son mulle rakas ja innostava ilmiö, jota tutkin kaiken aikaa.

Kiitos ja kunnia sulle rakas pieni elämäni läsnäolostasti täälä minun maailmassani. Sie elämäni oot lainaa vain ja siittäki tietosuus kyllä pannee minut rakastaan sinua ja aattelheen, mihin elämänhetkeni vaihan ja mihin en.

Niin ja kyllä, kyllä huolestun, hättäännyn, loukkaannun, säikähän ja kompastun vieläki, mutta konttaan tai juoksen vain hetken kerralhaan ja hetikko hoksaan, nyt menthiin, saan aika äkkiä ittestä kiini ja sanon, rauhotu, armas lotta, valetta tai totta, kaikki hyvin, kyllä se siittä, pärjäihlään.

Jee ja jaa, olikhan se taas tällä kertaa tässä. Kaikki hyvin ja vieläki harakat lentää ja vettä sattaa ja mie kiitän elämäni johdatusta tai jotaki semmosta ja eläköön, mie vieläki henggitän.


Sivujen alkuun tästä


36. Parvekerapsaa pukkaa

Kukat tahtoo tanssia,
vaikkemmie ennää heile
kynttilöitä polttele
enkä lämpöä toimittele.
On pakkasta
ja liukhaat pyörätiet,
mutta minun parvekheen kukat
net vaan tahtoo pittää hauskaa
eikä net sitä peittele.
Non vieläki komeasti elossa
ja voin vain ihmetellä,
mikä sinni niitä pittää henggissä.

Yli lokakuun puoliväli
eikä kukat taho sanoa,
heippa ja nyt menhään,
net vaan vettää svenggiä
ja mulle nauraa
ja ojentaa kaunista kaulaa,
etten ennää tietäs,
kuinka maltan ens kesänä
pittää parvekheen ovet
ja ikkunat kiini
ja olla niin fiini,
etten multapurkkeja
enkä vesiä sinne kantele.

Mullon semmonen päätös ja fiilis,
että silti ja kaikesta huolimatta
ja vaikka se kuinka lujile ottaa,
mun partsi pärjäilee jatkossa
ilman teitä kaunokaiset,
jeps ja kiitos
ja jatkakaa kukat,
niin kauanko jaksatta,
mie kyllä jaksan
teile runoja rustata,
sitte alkaa muut tuulet.


Sivujen alkuun tästä


37. Mikässon vanhana ollessa

Nimet hukassa
ja se, että mihinkä mie jäinkhään.
Ja seki, minkä muistaa
son kultaantunu epätoeksi.
Mikässon vanhana ollessa.


Sivujen alkuun tästä


38. Suru

Suru on muistamista,
kaipuuta ja ikävää.
Ja sittesse siirtyy sivhuun,
haipuu välilä kauemmaksi,
ei niin sureta eikä mureta.
Muttei se suru häivy.
Son niinko naisten käsilaukku,
aina matkassa, aina tarpheen,
jokhaisella omansalainen
ja täynä mitä ihmeellisimpiä
tärkeitä asioita.
Suru kulkee meän matkassa,
täynä tuntheita ja muistoja,
joka ihmisellä omansalaisena,
semmosenako hän tarttee.
Suru ja kyynehleet voitelee sielua
elämän rosoisilla kinttupoluilla
ja onnellisten kumpupilvien
reunoja kirjoessa.


Sivujen alkuun tästä


39. Eikä ees kaarnalaivoja

Mooma loputtomalla matkalla,
pitkin avaruuksien laajoja kaaria
emmäkä ees kaarnalaivoja,
vaan ihan paljhaita ittejä vain
eikä met tiijjetä paljon mithän
paljon misthään
ja voi senkalu senthään
siinä kyllä tuntee,
että on sitä aika pikkuhilkkanen
ja ihmiskunta yks höröstelevä
väärtitokka vaivainen
ja maailmankaikheuski huljuilee
niinko pölyharso tuulessa,
ko aattellee.


Sivujen alkuun tästä


40. Elämän rahtikirja

Siinä rahtikirjassa on muistot
ja son koko ajan meän takataskussa,
päässä, maksassa ja jalkojen luissa.
Sitä met plaavaama ja plarraama
pinnalta ja syvältä ja joka kääntheessä
sinne tallenttuu kaikki,
hyvät ja huonot, pilkun tarkasti.

Kivat ja kauhniit muistot ilahuttaa,
tuo voimia ja rakentaa meän elämää,
mutta oikeasti minkähänlaista kammaa
met rahtaamakhaan itteltäki sallaa
ja kertaama yhä uuesti sitä sammaa
koson meän kirjassa niin kätevästi.

No sen kirjan vois kyllä hukatakki
enkä tarkota muistisaihrautta,
vaan, että poimii parhhaat palat
ja käy vähitellen huonot muistot läpi,
antaa muistotuntheen tulla pinthaan,
tutkii pikkuhiljaa syämmellä ja päällä
ja lopuksi, huono muisto kerralhaan
heittää kirjan matkassa
roskhiin ja unohtaa sinne.

Saa sitä tehä ittele uuen rahtikirjan
ja ottaa siihen energisoivat,
vappauttavat ja rakastavat,
ihanat asiat niinko voimaksi,
ja evhääksi, jos sattus,
että matala mieli yllättää
taiko elämä kovasti heittellee,
sillon uusittu versio kannattellee,
sillon son tarpheen avata
ja harthaasti tavata
kannesta kantheen,
lukea omasta elämästä hyvvää,
kokea uuesti monta onnen jyvvää,
iloa vilpitöntä, surua syvvää,
nähä, kuinka elämä on hyvvää,
kuinka ihanaa elämä on,
on kuin onki, elämä on ihanaa.


Sivujen alkuun tästä


41. Ulkopuolella

Ulkopuolisuuen kokemus on valhe.
Son vale, valhetta kaikki tyynni.
Mooma kaikki yhtä
yhessä tätä kaikheutta.
Kukin laillansa yksin
joukolla lentämässä
iankaikkisuuen avaruuksissa.
Ooh mie pyörryn.


Sivujen alkuun tästä


42. Tehe, toimi ja touhua paineettomasti

On helpompi ärsyyntyä,
vihata ja huutaa,
parkua ja riehua,
syyttää ja tuomita,
syyllistyä ja uhriutua,
suuttua ja märsätä,
kaakottaa ja hulluna pölätä
niinko kana sikalan nurkassa
kuin, että toimis.
Aina ei voi, mutta jos voi.

Valmista maailmaa
eikä toista olentoa
ei voi kovin helposti muuttaa.
Eikä koirasta ikinä tule kissaa,
ei, vaikka kuinka siittä kärsis
tai kirkus tai mellastas.

Jako aika on,
maailma muuttuu.
Ja met sen mukana.
Halusima sitä tai emmä.
Elämä uuistaa meät
ja just oikeana hetkenä.
Jos on uuistaakseen.

Annama elämän olla ja tapahtua
ja muistama, kaikki hyvin,
mooma hyviä ja rakhaita
ja se riittää, nyt ja aina. Aamen.


Sivujen alkuun tästä


43. Varokaa sananmahtia ja sen salpaamista

Pohjan akka on nähny helvetin ennenki
ja lukkee nyt äähneen semmoset loitsut,
loihe laulaa nyt tämmöset laulut,
veisaa alaviisthoon valheitten poistot,
vistot virret ja psalmit,
lausuu ja laulaa jänkhään
vänkääjät ja ansaviritykset,
lasettaa nimenomhaiset ja nimettömät puhheet,
vettää peräjälkheen kaikkinaiset rienarunot,
piättää pitkät ja pätkät saarnat iänikkuiset.

Varokaa sananmahtia ja sen salpaamista,
siinä lukot lentää ja sammot räjähtää,
väinämöiset läkähtyy ja valttaansa hukkuu,
sitä siivoa ei halua kukhaan.

Kuunnelkaa korpien kuiskintaa,
kuulkaa tarkhaan,
vanhan väinämöisen itkut kaikuu siellä
eikä taottuja sanoja kukhan ennään kiellä.
Taotut sanat saa kieltäjät syyä ja niellä,
sanoja lissää saa kaikki taikoa ja takoa.

Ihmiskunta ei ennää rajoja tottele,
se kävelee ja kulkee yli ajan,
yli ja ali rajan,
nyt lähtee liikheelle
vanhat naiset ja uuet väinämöiset
eikä kuollu nekhään mystiset keijjut
eikä mätiköitten menninkäiset,
net tulvii kyläteille,
kaupunkien kauille ja toreille,
net ryömii ja marssaa ja matkaa
mettien ja soitten kätköistä,
kaninkoloista ja rustholleista,
eikä siinä auta toisia vartioijja
ko isosilla tullee hoppu,
omat porthaat laasseen,
heitä oliki kusetettu. Ja pahoin.

Mutta tuliki vielä isompia kylhään,
oiken ikiaikasia sukulaishenkiä
ja alko uus aika ja taika,
olkhon minkä näkönen tai kokonen vain,
nyt ratkaseeki ihmisyys.
Järjestelmät järkky ja instituutiot hävis,
tuomiot on tuomittu, rangaistukset sovitettu,
antheeksi ei kukhan ennää pyyä eikä anna,
kaikki on hyvin, perilä olhan.

Ihmiset sai rauhan ja yhteisen ilon,
elämän ja taihvaan voiman ja valon,
kukin isiensä maassa,
pienellä maapläntillä
hajahlaan ja kukin tahohlaan
yksinkertasta työtä ja lehmän maitoa
ja riistaelläinten lihhaa ja luukeittoa
yhteisten pöytäin ääressä
nauraen ja laulaen, toinen toista tukien.


Sivujen alkuun tästä


44. Ylleistäminen on syntiä

Ylleistämiset ja stereotypiat
on henkistä väkivaltaa.
Son ihmisen mitätöintiä.
Voit tietää jotaki toisesta
vain kysymyllä siltä,
ja josse sulle vastaa
ja jossie kuulet
ja jossie ymmärrät,
mitä se sano.


Sivujen alkuun tästä


45. Älä nujerru on lohtulaulu

Ommaa oloa voi hoitaa.
Olen opetellu ponggaahmaan sen hetken,
ko olo lähtee putoahmaan, olo laskee.
Joskus hoksaan jopa hetken ennen sitä
ko olo lähtee vauhila tippuhmaan.

Hoksaan sen pienen sävähyksen, joka käy
ja jännityn ja niinko henggästyn.
Ko hoksaan, että nyt kävi jotaki,
niin tiän, että jossen keskity ja alota
itteni auttamista, alkaa murhe.

Ja yhä nopeammin oon oppinu alottaan
ensiavun ittele ja mulle son henggitys.
Seuraan henggitystäni,
henggitän ihan tavallisesti,
en muuta enkä mitenkhään kehitä sitä.

Henggitän ja niinko katon hengitystäni.
Enkä aina kerkiä ajoissa, muttako älyän,
lakkaan itkemästä, kyyristelemästä,
henggitän ja seuraan tilannetta,
seuraan itte ommaa tillaani.

Kuuntelen yksinkertasta itteäni,
pysyn asiassa, siinä mikä kolahti,
henggitän sen tuntheen kans,
en yritä päästä siittä tunteesta,
tunnen, mitä tunnen semmosenhaan,
en järkeile enkä kelaile.

Sitte naurahan ja laulan vähän,
ja vaikkei naurattas eikä laulattas,
laulan ommaa lohtulauluani,
älä nujerru, älä nujerru.
Ja kohta alkaa helpottaa.

Ja aina on tullu valo ja ilo
ja ilo ja valo haalistaan murhheen,
taas vähäksi aikaa,
älä nujerru, älä nujerru.


Sivujen alkuun tästä


46. Maailma kehittyy, muttei meän ohi

Älä aivopese äläkä manipuloi.
Valheelliset selittelyt,
epämääräset vihjailut ja osatottuuet
sekottaa ja pillaa meitä ja
meän yhteistä elämän paratiisia.

Salailu ja puoli näytöstä kerralhaan
meitä molempia koskevissa asioissa
on rikos, joka käy omhaan nilkkaan.

Älä aliarvioi ihmistä.
Järjestelmät ja hallinnot on
ihmisten luomia.

Kyse on ihmisyyestä ja oikeuesta
saaha kasvaa ihmisenä toellisuuessa,
jossei toinen parempi toista.


Sivujen alkuun tästä


47. Alkavainen mieli

Sannoo kyllä.
Sanoma yhessä kyllä
ja olhan ihan urpoja,
kerrassaan suurpösilöitä
ja päästämä suusta,
kyllä kiitos.

Poistot ja rajhaukset
kerkiää tehä jälkheenpäin.
Ja jos joku vinoilee,
käy hankalaksi ja käy keljuksi,
panhaan sille kaikki estot
ja unohama sinne.
Ommaa ihanaa kuplaa
ei tartte uhrata,
sitä saa ja pittää suojata.

Niin ja tärkeintä on alkaminen.
Aukasta tajuntaa uuelle
ja toisenlaiselle,
kokkeilla epätavanomaista,
olla villi ja vappaa
ja harjotella joustavuutta.

Mieltänsä avartavat,
villit ja vaphaat kulkijat
ottaa riskejä,
vie maailmaa etheenpäin
ja saa ittekki enämpi.


Sivujen alkuun tästä


48. Mittakeppi

Meilon kaikila mitta
ja sen kans met elämä,
elämää kulema ja mittaama
itteä ja toisia ja ihan kaikkea.
Met elämä mittamme mukhaan,
jossemmä met älyä jotaki.

Mie mittailen ja arvioin,
arvostelen ja kritisoin,
vertailen ja ittekseni taistelen
ja mittakeppinä mullon se oma mitta.

Mittani on mulle se oikea,
sen kans mie heilun,
katon sen läpi,
kuulen sen mitottamin sävelin,
sen mukhaan mie kohtelen muita
ja kohtaan elämääni.

Paitti, etten kohtaa elämääni,
en maailmaa, en toellisuutta,
en kohtaa kethään enkä mithään,
en ees itteä, mie vaan mittaan
ja mittani kans nousen ja lasken
ja son minun ja kaiken välissä.
Minun ja elämäni välissä.
Mitta kappeuttaa ja valjuunnuttaa
elämäni runssauksia ja ihmeitä.

Jokhaisella on oma mitta,
tiämäpä met sitä tai emmä.
Mittani voi olla mulle ittele
täysin pimeä kohta, näkymätön.

Iso kirjaki varottaa
mittaamasta omala mitala,
mutta jossen mie näe mittaani,
en älyä enkä tajua sitä
enkä tiedosta mittaamistani,
sillon minua ei voi auttaa,
kukhan ei voi.


Sivujen alkuun tästä


49. Pospoti pospoti

Joo, kyllä mie kirjotan nopeasti.
Kirjotan aivanko ittesthään.
Muttemmie mitenkhään pelleile.

Tässon joku semmonen meininki,
että teen nykysen alta pois
että pääsen seuraahvaan,
että uutta pääsee synthyyn,
niin yksinkertasta son minun kans,
moon niin yksinkertanen.

Ja varokaa, sitei tiä,
mitä mie kirjotan,
ko en ittekhään tiä,
en ainakhan vielä.

Kyllä kiinostaa.
Kaikki kiinostaa.


Sivujen alkuun tästä


50. Rauhanmeditaatio

Siuhnauksessa ja elossa,
vaphaana ja valossa,
kaikki hyvin ja perilä.

Rakhauesta lajhiin.


Sivujen alkuun tästä


51. Ihmisen lähelle

Hellävaroen,
hiljentyen
avoimin syämmin,
kuulevin korvin,
vähin sanoin
ja lämpimin sylin.

Vähä vähältä,
vähin erin
ja harthaasti.

Kohtuuella valoa,
mithän vaatimatta,
tillaa antaen.


Sivujen alkuun tästä


52. Tunnekääryle

Syämmen postiluukusta se kolahti,
tipahti käärö, pikalähetys
ja muisto rykäs kurkkua ja iski
sekhaantunheena päivän posthiin.

Aukas tien tunnehelvettiin,
pelkokoukku, tunnekuilu,
tuskatunneli, hätäpinttymä,
johon riitti yks katahus tai kolahus
ja järki tipahti ja tuli äkkilähtö.

Pää eelä porthaita alas,
mukkelismakkelis kupperiskeikkaa
kellarin syövereihin ja rutoläjhiin,
aukes syvä ja kipeä tunnehelvetti.

Ensin et hoksanu, äimistyit,
mikä on, et näe ja korvissa humisee,
henki ei kule, ääntä ei tule.

Ei kiinnekohtaa, mitä tapahtuu,
et hahmota, et tunne, et kuule,
kukhan ei auta, mikhän ei suojaa.

Voimatonta, jähmeää kompurointia,
avutonta tolskausta porras kerralhaan
kohti valoa eikä kukhan auta.

Hetkittäin pieni ääni, armaha ittesti,
anna valon tulla, anna olla.
Saat henkeä, tuska löysää välilä.

Ja vielä myöhemmin, paljon myöhemmin,
sittenko aika oli kypsä, huomasit,
oli alkanu syntyä suhe tunnekäähröön.

Ja jonaki päivänä, paljon myöhemmin,
muistit, soli se pikalähetys
eikä kerta ensimmäinen, tuttua huttua.

Myöhemmin, ehkä paljon myöhemmin,
teit kaitheen, josta ottaa kiini,
välilanssin, jossa levähtää ja henggittää.

Myöhemmin, tosi paljon myöhemmin,
otit kiini kääröstä, ettei ihan alas asti,
ei joka kerta, ei pää eeltä, ei aina.

Myöhemmin, aika paljon myöhemmin,
jossaki vaihheessa tajunthaasti valahti,
käärö eijjoo ees totta, vaan se katse,
sen katseen tuoma muisto se pläsähti
päin naamaa ja siittä se äkkiluisu lähti.

Ja myöhemmin, paljon myöhemmin,
löysit käärölähetyksestä ennusmerkin,
käärölähetyksissä on aina vakiovaruste,
pelko kophauttaa olkapääle.

Ja elämä tuo pinthaan uusia lähetyksiä,
elät elämäästi ja lähetyksiä riittää
niin kauanko elämääki piisaa.

Rikasta matkaa rakas ihminen,
tämän nimihän on elämä, oma elämä.


Sivujen alkuun tästä


53. Tillaus

Ajatus nosti täkkiä
ja äkkiä, siinä soli,
oikeasti tapahtunheena
tosi asiana, nokan eessä.

Hätnäppää ehin ponggata
ajatusaihionko son jo siinä
ja kyssyy, tilasiks minut.

Siksi en kato telkkaria
enkä kuuntele ratiotakkaan,
mitä minun ajatukset
sillon tillais, no huhhuh.


Sivujen alkuun tästä


54. Antaa tuntua

Pysähy tuntheen tuntumisen äärelle.
Ole vaiti, vaikene, kuuntele hiljaa,
koe syvästi sitä, elläyvy sisäsesti.

Älä selitä sitä, älä nimeä.
Kato sitä, älä liiku, koe vain,
koe kokohnaan, täyesti, ota lähele,
ihan kiini, rinthaasti vasten,
henggitä sen kans.

Kunnioita sitä, son sinun oma tunne.
Ota se vakavasti, arvosta sitä.
Älä mitätöi äläkä liiottele.
Älä muuntele äläkä parantele.
Tunne se semmosenako son.

Koe seki, ettet itte ole se tunteminen,
olet se, joka tuntee sen tuntemisen.

Sitte päästä se tunne pois, anna haihtua.
Just sillonko oot itte valmis,
anna sen häipyä pois tietosesta mielestä.

Äläkä myöhemmin löysästi vatkuta sitä,
kunnioita tuntheen muistoa,
jätä se rauhhaan,
mutta ota sen kokeminen voimaksi ittelesti .

Ja käänny takasin ihmisten ilmoille
ja ala töihin.


Sivujen alkuun tästä


55. Auttajat kehätiellä

Sielä korkeasti koulutetut,
vaihtelevat ja vinhaa vauhtia
vaihtuvat ihmisten auttajat
vaeltaa loputtomien muutosten,
määräysten, lakien, asetusten
ja niitten muuttamisten
kolhivissa ohjeistuksissa,
ristiin ja rastiin,
auttamassa ihmisiä.

Päivät täynä kohtaamatonta propleemia,
valmistumattomia selvittelyjä,
puolivillasta palaveria ja protokollaa.
Kohtuuttomia, pakkotahtisia,
merkityksettömiä raportteja,
haastatteluja ja analyysejä,
ja ihminen ja sen tarpheet ohittuu.

Maksama kaikki henkistä, fyysistä
ja sosiaalista hintaa, toimii sotet tai ei.
Siinä soassa ei lainsäätäjät,
ei politiikot eikä järjestelmät
ei ehi eikä tohi kunnioittaa ihmistä,
palvelhaan muita jumalia.

Ihmisten pikkutarkka nippeliholhous,
virheetön, määrämittanen, jäykkä
ja joustamaton rahamittanen rumpa
vie ilon ja mehut kaikilta,
estää voimavarojen hyötykäytön
puolin ja toisin.
Eikä anna auttajien työnäyn kehittyä,
on oikeampaa totella kuin puuttua,
sanktiot ja lööpit uhkaa.

No itte aatteleminen ei ole kielletty
vai onko sittekki.


Sivujen alkuun tästä


56. Sattaa uutta lunta

Jokhaisellon oma voima,
son paljo isompiko met itte.

Sitä voi hallita
ja sen hallinnalla voi leikkiä.

Se lissääntyy käyttämällä
ja leppäämällä sen päälä.

Oikean voimasuihkun saa,
ko puhhuu omala äänelä
ommaa tottuutta.

Pohjan akat ja nykyset väinämöiset
tietää, eijjoo hyyää eikä pahhaa,
on vain elämää.

Ja meilon kaikila tietäjäin voimat
ja kaikki hyvin ja sattaa uutta lunta.


Sivujen alkuun tästä


57. Kaikki tallessa

Kaikki jättää tunnejälen meihin,
se jää ruuhmiisseen
ja mielen muistiarkistoihin.
Sielä se kaikki on ja vaikuttaa,
vaikka met luulema, että met unohama,
ettemmä muista paljon mithän.

Ooma kuuhleet, että muistot vääristyy,
että itte keksimä ja färjäämä muistoja,
mutta just siksi muistia ei piä uskoa
eikä muistoja analysoijja, ei nimetä,
niitä pittää vain tervehtiä.

Aatelhaankos hetki sitä
ja sitä, että missähän kyynervarressa
se suru tykyttää.


Sivujen alkuun tästä


58. Ei kethän kotona

Meilä repahleila
ei ruukaa olla kethän kotona
eikä valot päälä.

Meiton vaikea löytää
ja monimutkasta kohata.

Siksi hithain askelin,
rakastavin syämmin,
ja puhtain ajatuksin
äärettömästi hyväksyen
tässä ja nyt.


Sivujen alkuun tästä


59. Ikävä ihminen

Eise ossaa ottaa johtotähtiä,
ei oppiäitiä eikä ismi-isiä.
Sei usko medioitten tottuuksia
eikä ylleistä mielipiettä
eikä paljon muutakhaan.
Mutta tietää, ettei tiä paljo mithän.

Sei julista oikeaa eikä väärää,
ei närkästy eikä pöyristy.
Joskus säikähtää tai loukkaantuu,
muttei kaaja ryömintäänsä toisten pääle.
Itku ja ei kiitos onnistuu helposti.

Ei se luule olevansa oikeassa,
se vain ellää ja ihmettellee
ja ussein yllättyy, mistä löysi ittensä.

Se kiittää kaikesta ja rakastaa ihmisiä.
Tykkää ellää itteksheen ja toisten kans.
Eikäsoo paljo mitehkhään helppo taphaus,
son hankala lähimmäinen.

No sielä se onnessaan leikkii ja ellää
ja sillon muksaa ja sööttiä elämistä
kaikessa rakhauessa.

Niin ja se kantaa hyvin mainehaittansa.


Sivujen alkuun tästä


60. Suomi-intoilija

Vänämöinen Vääräsääri kulki tietä,
kulki kaks ja vähän kolmattaki,
sittesse otti ja laulo laulun tai kaks,
pääle veisas pienen virren
ja yhellä tai kahela
ilmotuksela pani paremmaks,
kiitti Suomi Neitoa
ja sano, sorit sulle Taivonkansi,
soot nähny väärin,
kaikki mennee hyvin ja oiken.

Suomen kansa on heräny
ja luunsa keräny,
nyt se laukkoo pitkin mettiä
ja esittää semmosta settiä,
että kaikki palmikot oikenee.

Suomi hihat ja lahkeet kääri,
otti pläntistänsä vaarin,
omin nokkinensa tonki
ja omasta joesta kallaa onki
eikä ole oikeita eikä väärii,
ko sotkijat on saunotettu
puhtaiksi pulmusiksi toettu
ja kaikilta nokat niistetty
ja asiat paulotettu sillain,
että kaikile riittää
ja velattomina ja määrämitoin.

Suomalaiset on hyälä päälä,
viljelee maata ja käy kauppaa,
laivat kulkee ja työt maittaa,
joet virtaa ja puut kasvaa.


Sivujen alkuun tästä


61. Helppohanson sanoa

Olet luoja, luo ja luo,
luo uutta ja vaphaata,
pysy tottuuessa,
suuntaa joustahvaan
liikkuhvaan ajattelhuun,
sanan vaphautteen,
mielen avaruutheen.

Mutta käytännössä,
maa painaa parrelheen
eikä aivopestyt voi herätä.


Sivujen alkuun tästä


62. Kokkeileppa laukkoa

Koitappa laukkoa,
ko elämätön elämä velkoo.

No, lauko tai ole laukkomatta,
se maksattaa kuitenki.


Sivujen alkuun tästä


63. Pirrikivi

Mites net kylän vaimot
sanokhaan meile läpile,
ko kyllästyit meihin,
net sano jotaki, että
istukaa pirrikiven nokhaan
ja pitäkää ilmasta kiini,
kylläse elämä taamoo
tyhjää mellastamasta.

Tai, että kaikki oli
tullu ketun hännästä.

Kyllä se tästä,
oli isän opetus,
mukava opetus.


Sivujen alkuun tästä


64. Muistot kuuluuki olla sekasin ja sekavia

Mutta joskus joku muisto
nousee yhä uuesti miehleen,
alkaa niinko häiritä sisästä sinua,
niin semmosen kans istu alas
ja kirjota oiken muistelupreivi.

Älä jännitä käsivarsia äläkä hartioita,
älä mieti tarkennuksia, anna vain mennä.
Tai laula sille niinko suusta tullee.
Tai tehe runo, jossa toistat kaks kertaa
joka lausetta, pysähtymättä välilä.
Tai vain puhu sille muistolle äähneen
niinko sois joku elävä olento.
Ole rehellinen ja luota itteesti sen kans.

Ja hetikko sinusta tuntuu,
ettei se muisto niin kiinostakkaan,
että son vain muisto muistojen joukossa,
henggitä yhen kerran oiken syvhään
sen muiston kans, sitte luovuta se,
sinun ikiomhaan muistojesti arkisthoon.

Ota pienet hellämieliset nokkaunet pääle.
Soot mahtava, teit hyvän työn,
kesytit muiston, joka meinas vaivata mieltä.


Sivujen alkuun tästä


65. Itkuasiaa

Lohuttava itku voitelee
syäntä kesthään surua.

Lohullinen itku hoitaa
ja liittää ihmiskunthaan.

Itku sinänsä tuo reaalitoellisuutheen,
takasin maailhmaan.


Sivujen alkuun tästä


66. Nenä päähän tai päihvään

Julkisilla foorumeilla net, jokka sielä
muutenki essiintyy, nyt iltapuvuissaan
ja kaikki on silmää hivelevän kaunista.

Taustalla filmi, jossa etittään vettä
muovikanisterhiin, muovipussit jaloissa
ja surusilmin ja kaikki yhtä surkeutta.

Kaninkoloissa tähättään kännykästä
numeroita ja lähetettään tekstareita
ruokarahoista tai eläkheen lopuista.

Toivottavasti kaikki saa tarttemansa,
haastaen tai haastettuna
haastamatta koko yhtälöä.


Sivujen alkuun tästä


67. Pari sannaa rakhauesta

Son lempeää ja selkeää.
Selvästi hyvä ja halpa vaihtoehto.

Se innostaa ja uuistaa.
Korvaa radikaaleja toimenpitheitä.

Se hyväksyy ihan äärettömästi.
Lohuttaa aivan loputtomasti.


Sivujen alkuun tästä


68. Tasapäistäminen

Syntyy erilaisuuen pelosta
ja määräilyn halusta.

Sikiää siittäkö kaotama yteyen
sisässeen viissautteen.

Pannee sovinnaisuuen hallitteen
näkemyksiä ja kattomiskulmia.

On vaatimus,
joka pohjautuu huolten kantamisseen.

Estää luovuutta
ja lopulta hukkaa sen.

Tuo korvikheita, joihin
kukhan ei ikinä ole tyytyväinen.

Jopa massamatkailu syntyy kaavoista
ja kaavoihin pakottamisesta.

On samankaltaistamista,
joka lopulta vieraannuttaa elämästä.


Sivujen alkuun tästä


69. Oisimpa onneksi toisile

Kannattelija,
sillonko elämä rutistaa.
Antaa sitä, mitä toinen eniten tarttee.

Valon näyttäjä,
sillonko vielä kerkeää ennalta ehkästä.
Auttaa keveämmin ja kauempaa.

Vai onkhanse kielletty
jollaki väärin auttamisen pelottelulla,
valvontaplanketin täytölä
tai tutkintovaatimuksela.


Sivujen alkuun tästä


70. Ettei sanotuksi saa

Ja ussein.
Vaikkon pelit ja vehkeet.
Ääni kuuluu ja tulen hyvin kuulluksi.

Ajatus vain perrääntyy,
ei milhään pääse likele,
isoja mettän puita kaatuilee etheen.

Sielä se jossaki kaukana häämöttää,
vaaran laijjala kuljailee,
muttako lähestyn, se häipyy pois.

Kiitosko saan kirjottaa niin paljon
kaikenmoista, olla teän kans
löytämässä leijjailevia ajatuksia.

Ja ussein hoksaanki, tuohan soliki.
Tai se tullee huomena vasthaan
ja sannoo energisenä, hei.


Sivujen alkuun tästä


71. Haastajan kans

Riitoja riittää oikeutheen asti.
Syitä ja seppäkavereita löytyy
yhä uuesthaan ja toistuvasti.

Eikä järki ja tuntheet vieläkhän
seurustele keskehnään,
nei ole tasavertasia
eikä tehe yhteistyötä.
Tuntheet tullee aina ensin,
kuunnelhaan ensteks.

Eikä kusipäitten kans vieläkhän
piä tehä yhteistyötä.
Joskus pittää, otan ossaa.

Oppiläksy riitely on aina,
mutteijjoo ikinä sattumaa,
kuka törmää millonki kehenki.

Hymyä naahmaan,
son meditaatio.

Rajan veto,
tarttee ussein tukea.

Vilpitön puhuminen
vaatimatta, oottamatta mithän
aukasee väylää.


Sivujen alkuun tästä


72. Kävin hakemassa

Moon hakenu kaikki pikkuhilkat ja kaikki entiset hilkat tänne minun kothiin, ämmihlään. Ihmetelhäänkös hetki sitä.

Jo kauan moon harjotellu tekheen niin, ettäkö tullee joku hankala muisto jostakiko, vaikkako molin vielä ihan pikkuläppi, niin mie ratkasen ensin tilantheen ottamalla semmosen pehmeän lämpimän viltin ja haen sen pikkuläpin pois, joka sillon olin.

Haen sen tänne, missä olen nyt, piän sylissä, tunnen kuinka son mulla sylissä ja kysyn sitte, mitä sille kuuluu, mitä se haluaa just ny.

Pikkuhiljaa oon tullu niin taitavaksi mielikuvitukseni kans, ettäkö olo putoaa, etin hetken, millon se alko ja ylleensä pienen kaartelun jälkheen niinko koen samantyyppisen olon lapsuuesta ja se pikkunen löytyy heti jonku muiston syrjästä.

Ja se pikkunen saa juoruta ja valittaa ja selittää mitä vaan ja haluta mitä vaan, mutta mie senthään katon, mitä täälä alethaan tekheen, jee, eiks vaan.

Kauan mulla meni siinäkiko mie ensin itkin ainako kohtasin sen pikkuhilkan jossaki tilantheessa sielä lapsuuessa. Itkin se pikkunen sylissä ja sanoin sille, ei mithän hättää, mie vain itken ensin. Nytki tullee kyynelheet silhmiin. Vanhasta muistista.

Mutta nykyhjään mie haen jo viimeviikkosenki hilkan, jos jysähtää joku tilanne, niin käyn sen läpi sittekko on rauhaa itteni kans. Käärin viltin sen hilkan hartioille ja sanon, istu tuohon viehreen, piän käestä, juuhaan kahvit eikä ole kiirettä, istuma rauhassa.

Ja se pikkunen ja viimeviikkonenki hilkka saa rauhassa sanoa ihan mitä sattuu ja mitä se haluaa, minun sanovan sille, seki on tärkeää. Ja se saa sanoa nykyselle hilkalle, että mikä on tärkeintä tai pahinta siinä muistohetkessä sillon aijjemmin tai mitä se haluaa nyt tehä. (Mikä tarkottaa, että mie-tässä-ja-nyt hilkka alan tekheen sitä jotaki, mikä siinä tuli mahollisesti ilmi.)

Vielä sieltäkö olin pikkunen, niin mie jo kauan sitte aloin hallaahmaan isän ja äitinki ylleensä sielä lapsuuen pikkumökissä. Sanon jämäkästi niile sanottavani nyt siis vanhana hilkkana, joskus poristhaan vähän. Ja lopuksi hallaan niitä, vaikkoisse muisto, minkälainen, jonka takia, sinne mökhiin palasin.

Isä ruokapöyän laijjalla kosmoskynälä kirjottaa työpäiväkirjaa kalkkeripaperin kans saikaten, että saa sen kahtena kopiona. Nyt hallaan ja isä rauhassa jää kirjottaan.

Hallaan äitiä, joka kääntyy just tiskivatin äärestä, että lähtee kathoon sieniä mettästä ja se selittää, että Esteri on tuonu lehmät kesänavetalle ja että just Pohjan pappa näkkyy ikkunasta ja son tulossa kartanolle.

Hallaan äitiä ja se kattoo minua tyynesti ja täysin nollatusti, aivanko kaiken pitäs olla ja tapahtuakki niin, että tämä vanha tyttärensä hilkka 68v tuli sinne mökhiin ja hallaa häntä, äitiä 23v.

Eikä net kaipaa sitä pikkuhilkkaa enkä mie kaipaa niitä, niilähän on oma ikioma elämän ja kuoleman kulkunsa. Se saa mennä niinko mennee. Heilon tai jommala kummala on se pikkuhilkka sielä jossaki tai ei ole, se ei ole minun asia.

Jos tarve vaatis, vois pikkuhilkka leikkiä sielä mökin puusohvala matin kans meän vanhempien nuoressa elämässä. Mielikuvitus on niin ihanaa.

Moon muuttanu ommaa historiaani, ommaa lapsuuttani ja hakenu yhä uuesti pikkuhilkan ittele matkhaan. Nytki se leikkii nukeihlaan täälä työhuohneen lattialla niin tyytyväisenä.

No, juu, tässon oikeasti vain tämä tavalinen yks hilkka ja nyt on hetki aateltu tai ainaki kirjotettu ja mielikuvitusta käytetty, nyt juon loppukahvit tuosta kupista ja kiitän ja iloittenko on Hertan kans käyty jo aamulenkki ja sähkökki pellaa, sisälä on valosaa ja lämmintä ja hyvä päivä tulossa, kiitos rakas elämä.

(19.11.21 klo 8:26)


Sivujen alkuun tästä


73. Näin meilä lauantaina

Aa aa lauantain ämmiä,
pientä höpötinttiä,
pienellä tintillä
omat on kujheet,
joila se arjet ja pyhät
ittehleen voittaa.

Se laulaa ja tanssaa
katulyhtyjen valossa
ja sen pieni koiratyttönen
pissat ja postit
sielä hoitaa koittaa.

Aa aa lauantaista Herttaa,
pientä ämmin puudelia,
sillon koti sielä ämmilässä
jossa ämmi sitä aina paijjaa.

Ja jos joku tähän lauhluun
haluaa paremmat soinnut,
se tehä net voi, jos snaijjaa.


Sivujen alkuun tästä


74. Oma voima

Son elinehto, niinkö elämän kehto,
niinko henggitykselle keuhko,
niinko renggit ennen veuhto,
että pysy henggissä ja kenggissä.

Sennon ittekukaki lahjaks saanu
eikä sole mikhän perintöraanu,
son ainutkertanen henggen voima,
jonka mukhaan met sammuma tai soima.

Jokhaiselle kuuluu omansa.
Ja joka sen pois antaa,
sille Taihffaan Isä nauraa.

Eikä sitä saa toiselta ottaa.
Sille, joka sen toiselta pois ottaa,
sille se kakkaa ja kostaa
ja kikahreen vielä nokan pääle nostaa.

Ja jos sen hukkaa, alkaa voimattomuus
ja son yks tuhon voima ja rasitus roima.
Voimattoman elämä on vaarassa
niinko laittomassa kaarassa.

Eikä sole tasa-arvon peliä,
vaan kaikila on omansa makia magia
ja siinä luethan luonnonlakia,
sillain toimii Jumalan mafia.

Sen kans kulkee voimissaan,
luo ja tuo alkuperästä, inhimillistä
voimallisuutta ittele ja muile.

Sillä kiipeää vuoret ja pessee pyykit,
vaikkei tiä, missä polut millonki
tullee tulehmaan ja menehmään.

Silläpä sillä sitä vankkumattomasti
elämän rikhauet ja runssauet saa
ja maksaa ja lophuun asti
riittää liksaa ja taksaa ja jaksaa
rakentaa ja rakastaa, wau.


Sivujen alkuun tästä


75. Maailmasonko silkkiä

Maailmason silkkiä vainen,
hyä, kaunis ja oikeuenmukanen
ja hyä ellää meile ihmisille.

Maailmasonniinkö silkkiä vaan
ja hyä etukeno, muttei
ovista saranan puolelta.
Eikäsoo maailma meile velkaa lain,
eikä anna valhmiita vastauksia
eikä ilmasia lounaskattauksia,
ei vieläkhään.

Maailmasonniinkö silkkiä vaan,
mukhaasti et sitä saa kerralhaan
ekkä ees pieninä palasina
maailmalta, hetket ja päivät
sen sulta pois vie,
olipa sinun halu joo tai ei.

Maailmasonniinkö silkkiä vaan,
ja kullankalhiisti maksattaa,
vastakirjaa raksuttaa
ja meän ommaa elämää laskuttaa
ja velkoo ja velottaa
ilman maksuaikoja tai eräpäiviä,
päivän vain ja hetken kerralhaan.

Maailmasonniinkö silkkiä vaan
ja met maksama kovvaa hintaa
sanomapa mitä vaan
vain kätheinen käy
eikä allennusmyyntejä näy
eikä supertarjouksia kuulu
ja käypänä valuuttana elämänhetket
ja maailmasonko silkkiä vaan.


Sivujen alkuun tästä


76. Emmie, mutta pojat

Mithän meile jäis, jos
lakkaisima provosoitumasta,
pöyristymästä ja närkästymästä.
Huutamasta ommaa mielipiettä
yhä uuesti toisen korhvaan.
Hieromasta toisen naahmaan
omia paremmin tietämisiä.
Toitottamasta ja tuputtamasta
kahjokultturellisia hapatuksia.
Tiputtelemasta suupielistä
epäystävällisiä sammakoita.
Osottelemasta sormella toista
soot väärässä, väärin, väärä.

Emmä ärsyyntys, emmä kiihtys,
emmä sais itkupotkuraivareita
emmäkä vetäs draaman kaivareita,
jättäsimä kaunat kaivamatta
ja katkerat muistot penkomatta.

Lopettasima kiihreet
ja luovuttasima väähryyet,
huonouet ja ikävyyet
ja menetysten kertaukset.

Emmä manipulois kethän,
vääristelis toisen sanoja,
emmä jakkais emmäkä esittäs
rooleja, emmä panis paremmaks,
emmä pellais sosiaalisia pelejä,
emmä pitäs kotiteatteria,
emmä kertos yhthään surtsujuttua,
ei ainoatakhaan kaunasta tarinaa.

Eijjois ees sitä perintöriitaa.
Eijjois tuomittavvaa, syytettävvää,
antheeksiannettavva, velotettavvaa
eikä pahhaa sanottavvaa.

No eihän met tavaliset ihmiset,
mooma hyyää väkeä,
kunnon kansalaisia, eeei sunkhan
emmähämmet, no en ainakhan mie.
Mutta pojat.

Klopit net pelkää,
etteinois kukhan eikä kethän,
että nois puonu junasta
ja juna mennny jo
ja nois yksin asemalla
riisuttuna ja paljhaana,
alastomana elämän armoilla.
Voi pojat teitä.


Sivujen alkuun tästä


77. 011220211200

Numerot 77 on voimallistaki
voimallisempi voimanumeropari,
oiken voimain voimavari.

Numerojono 011220211200
tarkottaa 1.12.2021 klo 12
eli ensimmäinen joulukuuta
tänä nimenomhaisena vuotena 2021
ja ihan keskelä päivää, kello 12
ja näistähän tullee maagismystinen
nummismaattinen onnennumerojono.

Enkä kauhlaani puno,
vaan sieki minun kans sano,
ei vois olla luppaavampaa,
elämänvoimia tuuppaavampaa,
leikhaukseen menoaikaa,
hyvän tuurin numeroitten taikaa.

Tuon ajan rakas pikkupuudeli,
Hertta kultainen nuudeli
sai leikkaukseen
ja ämmi kiitteli
ja sallaa vähän itkeskeli.
ja hellästi Herttaansa silitteli.

Aika olkhon terffeysrinkeli
ja numerot siuhnausmankeli
ja hyän onnen enkeli,
joka joka kohthaan lenteli
piiperoiselle, paaperoiselle
jalan uuistumisseen
ja hyvhään toipumisseen
ja täyellisseen parantumisseen.

Ämmi ymmärtää luottaa kyllä
miellä valon kyllästämällä
iloita tästäki päivästä
yhessä villapöksyn kans,
hyä päivä tulossa.

(25.11.21 klo 9:48)


Sivujen alkuun tästä


78. Tavottelijan taivas

Haema ussein taivasta sieltä,
missei sitä oo
emmäkä löyä sitä, mikä on.

Ponnistama ja pinnistimä
sitä kohti ja sinne,
mikei ole tässä ja nyt.

Aivanko elämä
ois jossaki muuala.


Sivujen alkuun tästä


79. Oiskhanse rakhautta se

Semmonenko myöntäs itte ittele
ittensä erehtyväiseksi,
näkis ittensä keskeneräseksi,
nöyrtys omhiin mittoihinsa
mithän ittestä poisottamatta
tai itheensä päälleliimaamatta,
suostus vastuulliseksi
aikuseksi ihmiseksi
semmosenako just nyt on.

Sanos ittetuntosesti
omana ittehnään,
kuvia kumartelematta,
selittelemättä,
lupia kyselemättä,
misthään piittaamatta,
tuo eijjoo minun kuplassa totta,
tuota en halua tehä,
tuota en ota, en anna,
en ala enkä halua.

Nousis ja menis sinne,
minnesse oma elämä vie,
kulkis harhhaan,
tupsahtas takasin polule,
sekkoilis ja pallais järkhiinsä.

Kunnioittas syvästi itteä,
luottas täyesti itteensä,
myöntys omhan elähmään,
suostus niinko johatukseen.
Semmostahanse rakhaus, meipii.


Sivujen alkuun tästä


80. Joulun jäljillä

Nyt joulun kellot jo kilisi
ja joulule tie silisi,
ko joulupuu parvekheele kiisi
eikäsolepoka ko yks joulupiisi,
ko meilon joulu
ja loppuu läpiltä koulu.

Pyyhimä naamat
ja ämmit ja paapat
vunukoita näkkee
ja muutaki väkkee
ja yksinäisellekki joulu tullee,
son semmonen taphaus,
ei ohita kethän.

Joulukalenteri oottaa
ja siinähän on monta lunkkaa,
net ensin hääymä avata
ja tonttua monta tavata,
sittesse vasta tullee joulu.


Sivujen alkuun tästä


81. Nimpparionnet ja synttäriponnet

Pirkko, Mari ja mie
ja monet muut hymysuut,
tänhän ja huomena
tai joku muu päivä
viettää juhlapäivää.

Nimethän voi vaihtaa,
mutta sitä emmä saa kaihtaa,
että mooma jokhainen
ainutlaatunen ihanainen
ja joka päivä on
juhlapäiväkö son elämänpäivä,
ainutkertanen ja uniikki,
koskhaan takasinpallaamaton,
ooh, kuinka huima ajatus.
Älä silti pyörry.


Sivujen alkuun tästä


82. Ottasko vai ei

Pari askelta tyhjän pääle,
pikkuspurtti tuntemattohmaan,
laukkos summamutikassa
pari päivää tummassa erämaassa,
ylös outoja kiviojia,
yö ikivanhassa puussa,
alas liukhaita polkuja,
ei tukiasemia,
ei turvallisuusasetuksia,
ei kävelykeppejä,
ei kainalosauvvoja,
ei lakhaita kaveleita,
ei pokaleita luvassa
eikä ässiä hihassa,
hä, kuka uskaltas kokheilla.

Kuasson omantienkulkija,
hihassa merkki ja ottassa tähti,
ja omile teile se lähti.
No sepä ei päälleppäin näy,
kuka uskaltaa ottaa
tai olla ottamatta.

Saattaapi olla tuo
naapurin uus ihana froua,
ooh, sekhänson, oukei rakhaat,
sakheiksi käy aatokset
ja saarnaajan paatokset,
miltei yltiöpäisiks,
mahtipontisiks ihan
ympäri maan
ja halkipoikki pihan
ja läpi viikonlopun, hih.


Sivujen alkuun tästä


83. Siihen ei auta piipaa-auto

Loistava mielikuvitus
ja auts, mitä rikhaampi,
sitä enämpi se teettää
ja sitä enämpi pittää
kysyä, mistä tiät,
ooks varma,
onkosse varmasti totta.

Rakastava ja rakentava
onniinkö vanha koijju,
hyät juuret,
kokoa ja näköä,
levittää lehvistönsä,
muttei disinffoa lain,
pyssyy tottuuessa ain.

Eikä sitä voi ylittää,
eikä sitä voi alittaa,
eikä sitä voi kiertää,
mutta sen voi kaataa,
kuivata ja polttaa
ja se muuntuu ja uuistuu
ja piipaat huutaa uu-uu
ja jokhainen itte päättää,
ja rajansa säätää,
mitä uskoo ja mitä ei
ja piipaat huutaa uu-uu.


Sivujen alkuun tästä


84. Hallintaongelmia

Aikuset toisia aikusia
pakottaa, pakko, pakko,
pakko, pittää pakottaa
ja tököttää.

Ihmiset henkensä kaupala
luonu ja tuonu ja kannattanu
sanan- ja mielen vaphautta.

Valtiot allekirjottanu
ihmisoikeuet ja taanu
ruumiillisen ja henkisen
koskemattomuuen.

Oi ihmiset toistanne
rakastakkaa,
jokhaihminen on arvokas
ja tekkee koko ajan parhhaansa.

Kenen ongelma sonko
toinen aikunen valittee toisin.
Mihin met oiken aikaa hukkaama
ja omia elämän hetkiä käytämä.


Sivujen alkuun tästä


85. Huithapeli

Lorvailee ja lusmuilee,
ostaa himphamppua
eikä silloo lamppua,
koikkaa umpimähkään
eikä osu lätkään.

Voi olla auttavaisin,
syämmellisin ja ilosin
ihminen koko kylälä,
sitä pitäs kiittää kypälä.

Meän kuiva ja tylsä fiksuus,
tärkeily ja teeskentely
tarttee alentuvvaa kattomista,
huithapeleitten nauramista.

Ko tässä aattelen,
tullee olo, että nytton aika
varmasti nauraakki,
josson viishaita on typeriäki,
josson kovvaa on pehmeääki,
puspus ja hymynaama.


Sivujen alkuun tästä


86. Uskontunnustus

Haluan kiittää ja ihan siis ylistää tätä aamupäivää, elämä on sitte makosaa. Tai ehkä näen väärin, saatan olla erehtyny ihan kaikessa, son täysin mahollista.

Siis minun kiitoksilla tai uskomisilla eijjoo mithän isompaa eikä ainakhaan ylleisempää merkitystä ja kaikki ehkä tietää sanomattaki, mitä mie uskon tai aattelen tai sillei ole heile mithän merkitystä. Niinko ei ookkaan, jos heilon tervettä aattelua, usseimmille on ihan sama, mitä mie uskon, aattelen tai tehen.

Mie uskon kiitollisuutheen ja ihmiselämän ihmeellisyytteen enämpikö mihinkhään muuhun, mutta oonhan mie kiinostunu ja kuulolla kyllä aika monesta asiasta.

Helposti luen sitä sun tätä vaikka terffeyestä, mutta moon hias uskohmaan itte asioita. Kiitän kyllä tievoista, mutten usseinkhaan ole valmis tekheen mithän sen suuntasiakkaan. Onneksi että tiä, kuinka hias.

Ja uskonhan mie ihmiskunnan suuhreen syähmeen ja siihen tapahtumien kulun jumalallisseen viishautteen, jota sanon ussein Jumalaksi.

Jumalan siunausta teile kaikile kavereille ja teilekki, jokkettä ole minun kuplassa, uskoma itheen ja omhaan jumahlaan. Emmä pelkää emmäkä vahtaa toisen oikeaako, tutkima itte ommaa tottuutta ja elämä ittekukaki siinä omassa tottuuessa. Vai sillainhan met tehemäki.

Tehemä niinko itte parhhaaksi näemä, sillain tästä hyä tullee.

Elämä on hyyää ja luottamuksellista kärsivällisyysharjotusta ja met olema vain ihmisiä, jee ja rakhaat ihmiset, hyä päivä tulossa.


Sivujen alkuun tästä


87. Ihmetys

Miten se joulu aina vaan tuntuu jotenki niin jännittävältä ja ihanalta.

Oikeastihan mullaki on ollu monenlaista joulua, itkua ja naurua ja nytkihän on vain tämä joulunalushetki, muutama päivä jouhluun, mutta syän juhlii ja iloittee nyt.

Aika on ihan turha juttu, jouluki on koko ajan, se vain virittyy kerran vuessa. Ei kait meän syän kesälä jaksa joulua ihastella, ei ainakhaan sillain koskettavasti.

Mutta nytton joulutoivotustenki aika, oi kuinka ilahun jokhaisesta jouluntoivotuksesta, ihana Sole toivotti just hyyää joulua ja äskön joku muuttokuorman kassaaja, mukavaa joulua, ko kulima ohi tuola alaovella.

Nämä joulutavarat, jokka taas ooma laittanu näkösälle tänne rakhaasseen ämmilä-herttahlaan, niin niitten tavaroitten tarinat on menny jo sekasin minun muistissa, mutta net tuntuu silti niin rakhauellisilta ja valosilta, net lämmittää minun syäntä ja mieltä.

Onse jännää, no tientenki läpit, vunukat ja heän muutki jouluviehraat on aivan huippuihaniako saama nähä toisia ja ittekki oon saanu joulukutsun. Elämälle kiitos kaikesta ja kaikista.

Aihe oli ihmetys, kuinka joulun lähestyminen ossaaki ilahuttaa mieltä aina vaan.

Niinko Herttarakhaanpuudelin jalkaki, yritin ensin itte ottaa tikkejä, mutta en saattanu. Hertta ois antanu ottaa, seiso hiljaa ja katto minua naahmaan, mutteiko ei. No, onneks on se elläinlääkäriasema, joka taas autto ja siisti haavako mikäki ja jalkaki jo välilä ottaa askelia. Voi syämmen onnea.

Rakastavia ja harmonisia ja sopusointusia joulunalusmietteitä, kiitosko ootta. t. hilkka ja herttakultainenpuudeli


Sivujen alkuun tästä


88. Salattu maailma

Maailma ja elämä kyssyy ääretöntä luottamusta ja uskoa elähmään ja itheensä ja varsinki niinä ja näinä aikoinako alkaa nähä.

Maailma on täynä salhaisuuksia ja valoa, jota met itte emmä taijja tajuta emmäkä hahmottaa paljoakkaan. Emmä ees aavista kuin vähän siittä kaikesta, mikä on.

Eikä meän tartte enämpäänsä tajuta. Kaikki hyvin. Ja paremminko eilen, vaikkei siltä tuntuskhaan. Mie uskon loputtomasti ihmiskunnan suuhreen syähmeen ja että päivä päivältä paremmin.

Täälä maailmassa kaiken aikaa jokku ihmeelliset, salaperäset lainallaisuuet järjestää kaiken jotenki jumalallisesti ja pikkutontut ja keijjut vinkkaa tai jopa tönnii meitä, tuone tai tänne päin - ja kaikki hyvin.

Ja on paljon tunnollisia ihmisiä, jokka haluaa auttaa ja pelastaa maailmaa ja itteä ja toisia.

Ja met ihmiset saama merkityksellisyyttä elähmäämme mitä erikoisimmilla konsteilla. Jopa kiukusta saa merkityksellisyyttä ja energiaa, mutta jonaki päivän, sei ennää toimi. Yks on just maailman pelastaminen ja ihmisten auttaminen kovakourasesti ja runnomalla.

Pitäs olla hellävaranen ja just siksiko maailma on oikeasti hyä, kaunis ja oikeuenmukanen ja ihan just nyt ja näinko son.

En usko enkä halua ihmisten vänkäämistä, manipulointia enkä pakottamista.

Ei meän tartte muuttaa, parantaa, kaehtia, kostaa, ahnehtia, vihata eikä yrittää rankaista mithän eikä kethän. Ei ees aatella semmosia, rakastaa, kiinostua ja innostua ja tehä se, mitä tehä pittää. Täyttää oman paikkansa.

Elämällä on omat syvät voimansa, joita sanon ussein Jumalaksi. Jumala pittää yllä semmosen järjestyksen, etten ota omhaan kätteen tuommosia duuneja eikä kenenkhään kait tarttis ottaa. Kiittää ja kunnioittaa vain.

Jumala hoitaa homman ja mie elän johatuksessa ja tehen rauhassa ja iloissani sitä, mitä minun pikkukuplassa elämä nokan etheen tuo. Kiitosko saan tehä.

Niin ja alussa oli sana ja siittä pääsemä vaphautteen, jokon mulle rakastamista eli sananvaphauesta se lähtee ja siinä se jatkuu, rakhaus.

No mikä jumala moon arvioihmaan tai arvostelheen Luojan kaunista maailmaa, en mikhän.

Keveää joulumieltä teilekki, luotama johonki isomphaan ja otama rennosti. Rakastama toisia ja itteä kans. Elämä kaikin porukalla johatuksessa ja rakhauessa, jee ja kiitos ja Jumalan siuhnausta ja suojelusta.


Sivujen alkuun tästä


89. Mimosasta lähtien

Herkkä ja kaunis Mimosa
päivänvarjonsa takana
lukkee jalostavia kirjoja.

Syklaami puleeraa ja paklaa naamaa
ja parantellee tyylikästä itteä
prenikat ja meriitit jonossa.

Gladiolus kurkottaa korkeale
niinko kylän ylväs kirkko,
ei hiki lennä eikä trikoot repeä.

Nokkonen pärjää ja polttaa,
matoja kukissansa roikottaa
ja lehtiinsä ravinnot kerrää.

Eikä Mimosasta ole Syklaamiksi
eikä Syklaamista Nokkoseksi,
mutta onneks kukkia riittää
ja kaikenlaisia tarvittaan

Ja entässe Auringonkukka,
se tuola hanggessä töröttää,
mustunu ruoto suorana,
sielä meilon valon soturi
viimisseen kevätmyrskyyn asti.


Sivujen alkuun tästä


90. Mihis mie elämäni käytän

Toivon itteltä, että tarkistan
tuon tuostaki itteni kans,
onko tämä juttu mulle
hauskaa ja tärkeää.

Teen joustavia ja eläväisiä
valintoja.
Luotan, että tiän itte,
mikä on mulle ittele
tutkimisen ja tekemisen arvosta.

Elämäni kinttupoluilla
keskityn omhaan tekemisseen.
Ihmettelen ja hyväksyn
kaikki ihmiset ja maailman menon.

Otan ja iloitten ja syön
niinko lehmä lepikossa
söis kaikessa rauhassa
ittele sopivia evhäitä.

Mullon valta ja voima
aatella itte
ja sitä, mitä itteni
ja elämäni kans tehen
ja aattelen,
eiköstä vainki,
aikasta mahtavaa,
huomenta murut.



Sivujen alkuun tästä


91. On tietoa

Maailma ja netti on tietoa täynä,
mutta mitäsmie sillä tiola tehen.
Rymistelen ja rämistelen
sen kans uutisten tahtiin
ja viestien tempossa, ei ei.

Valitten sen, mikä soi,
mikä resonoi ja vain sitä
tutkin ja siihen perehyn.

Vaikka sois rumissa käähreissä,
vaikeasti änkytetty esitys,
väärin kirjotettu viesti,
mie voin silti valita just sen
ittele arvokhaaksi jyväseksi.

Jos se jyvä soittaa mulle
aitoa ja hyvvää,
sitä minun oikeaa säveltä
ja jatkan matkaa johatuksessa,
tanssin elämäni kans
ja pysyn isona ja ilosena.

Pling, soli tässä, siis että
kaikki maailman viissaus
on jo meissä, meän käytössä
niinko ilma, jota henggittää,
kohan muistama henggittää.


Sivujen alkuun tästä


92. Mitäs siittä

Jos elämä eijjoo täyellistä,
eikähän soo,
sehän koostuu monista
erilaisista asioista
ja niitten herättämistä
tuntemuksista ja mielikuvista
ja niitten kans
saikkaroinnista.

Saikkaroi rakhaani rauhassa,
joka hetki on arvokas
ja sie itte rakas ja paras
ja siinähän son,
täyellinen elämä
epätäyellisyyksissä.


Sivujen alkuun tästä


93. Päivät on raijjallisia

Tajunta täynä
hyvvää ja huonoa raitaa,
valosaa ja pimeää riviä,
kirkasväristä ja harmaata,
no siinähän pää sakkaa
ja syän pakkuu.

Entäpä, jos non sammaa,
jokhainen nuista ois sama asia
ja minusta niin onki.
Ei ole hyvvää eikä pahhaa,
päivämme vain on täynä hetkiä.

Ilman valoa eijjoo pimeää,
iman surua ei iloa,
non vain sanoja ja käsitteitä.
Mutta kuinka helposti
mie jään pyörittään päässäni
sanoja ja arviointiselityksiä.

Ja siinä kaiken keskelä
ihana elämä huilaa siutti suun
ja mie arvioin ja mie sykkyröin
ja mie nimeän ilmiöitä ja asioita
enkä tyynen rauhallisesti
kiitä ja elä raitoja toeksi,
itke ja naura piättelemättä,
rohkeasti elä, niinko elämä on.


Sivujen alkuun tästä


94. Henki sano

Minun äiti ruukas sanoa,
joku henki sano mulle
ja sitte se luotti ja usko
siihen hengen sanohmaan.

Mullekki sannoo henki,
kohan kuuntelisin
ja ottasin viestin toesta.

Kuinka ussein siis hoksaan,
miehän tiesin, vaistosin,
henki sano, mutten uskonu.

Kaikkiaan henki sannoo mulle,
huomaa energisoiva ja valaseva
ja kiinnostava, anna muun olla.

Jos joku tökkii,
minun pitäs kysyä henggeltä,
että mikä on homman nimi.

Kiitos henkeni ja elämäni
tämänki päivän tanssista
ja pus pus olemassaololle.


Sivujen alkuun tästä


95. Hau hau

Jos näen, ettei asia ole totta
tai se mennee väärin,
minun pitäs sanoa se äähneen,
ilman sarvia ja hamphaita,
sanoa vain, ei haukkumalla.

No siihenkösse minun ajatus
jo tupsahtiki, kyllä kyllä,
nuin mie haluaisin tehä,
tehä niinko pikkuläppi,
sanoa puhthaasti ja suohraan.

Eikä toista ihmistä piä alkaa
kasvattelheen, ei ei,
asiassa pittää pysyä
ja jättää toinen vaphaaksi
olheen ja tekheen niinko tekkee.

Sanoa vain, ei sole nuin
ja jättää asia siihen.
Ei tartte selitellä
eikä ainakhan tapela,
perustella selkeästi ja ok.


Sivujen alkuun tästä


96. Unelma onnesta

Maailma ei tartte lissää
hyviä tarkotuksia eikä aikkeita,
vaikka kauhniit unelmat tärkeitä.

Maailma kaipaa hyviä tekoja
ja johatuksessa kulkevia,
jokka ellää merkityksellisyyessä
ja het päätyyki unelhmiinsa.


Sivujen alkuun tästä


97. Lähellä

Ei sole maassa
eikä kuussa,
son meissä ittessä,
rakhaus
ja hyväksyntä.

Toellisuuen tunnistamisessa
ja siinäkö ellää
omassa vaphauessa.


Sivujen alkuun tästä


98. Narrin elämää

Meän kaikkien etheen tullee
kysseenalasia asioita,
jokka monet tietää,
mutta joita emmä halua tietää
tai emmä ees uskalla nähä.


Sivujen alkuun tästä


99. Onnen kauppa

Olemakos met myyhneet oman onnen.
Oman hyvinvoinnin ja ittestä huolehtimisen.
Myyhneet vappauen.
Kyllä molhan ja halvalla on menny.

Ja usseilla jo ennen syntymää vissiin.
Jo silloin keksimä, että häätyy mielistellä.
Ja homma eikö jatkuu.
Itteltäki vähän sallaa.
Näytelhään muka hienoa ja kaunista.

Halvalla myyty oma elämäntarina ja väärällä rahalla.
Että muka kelvattas.
Että oltas hyväksyttyjä.
Että oltas hyviä.

Aivanko sois siittä kiinni, että saisima olla mukana.
Suostuma pelkäähmään, ko meitä pelotelhaan.
Annama vangita meän omat ajatukset.
Alama omienki mielipitteitten vangiksi.

Kaiken maailman höntityksillä häirittemä itteä.
Teeskentelemä emmäkä kuuntele emmäkä usko itteä.
Kuljema naama peruslukemilla muka fiksuina.
Ja oma itte lytyssä ja varjossa.
Met kärsimä itte eniten väärästä - jonaki olemistesta.
Stressi kasvaa ja pää pannee tuhatta ja sattaa.

Kesytetyt orjat kiertää pakkotahtista kehhää.
Kumartellee puoluetoimistolle.
Piispainkokkoukselle.
Asiantuntijoille.
Lääkärille ja opettajalle.
Tietäjille ja guruille.
Tasa-arvolle ja oikeuenmukasuus-saivarteiljoille.
Kyykistellee millon minkäki opin mukhaan.
Painautuu vaikka maahan asti jonku ajatuksen kans.

Siis mitähän tapahtus, jos emmä nöyristelis.
Emmä pellais mithään peliä.
Emmä joustas jonku tekosyyn takia.
Emmä suostuis mihinkhään, mitä emmä halua.
Emmä välittäs olla suosikkeja.
Emmä muodikkaita.
Emmä viissaita emmäkä hyväksyttyjä hyviä.

Ohittasima uutiset ja kallupit ja jos mitkä opit.
Luottasima, että hyvin meille käy.
Ja uskosima ihan itte ja just sitä, mitä itte haluama.
Niin ja mithään ystävyys-vastakirjaa met emmä pitäs.
Emmä kyttäis, että tykkääkös net minusta.

Tykkäisimä itte.
Tykkäisimä ittestä ja toisista.
Emmä kerkiäsi kyttäillä muita.
Oltas itte ittemme huippu parhaita kavereita.
Oltas kaikkien kavereita.
Puhallettas vappaasti kaikhiin hyvviin kipinöihin.

Emmä laskelmois, mitä mie tästä saan.
Puhusima ikiomalla omalla suulla.
Oiken tarkistasima ittemme kans, olenko tätä mieltä.
Laittasima huulipunnaa vain, jos itte haluaisima.

Annettas ajatusten lennellä.
Oltas vaphaita ja jämäkästi ittemme puolta.
Ja toisen puolta.
Tultas joustaviksi ja tajuttas oma paikka.
Ja oltas ihan läpinäkyviä.

Ajatukset ja puhheet ja teot kulkis sammaa jalkaa.
Sammaa jalkaa meän ittemme kans.
Sillon meistä sais selvää.
Oltas selväpäisiä.
Toinenki tietäs, että tuossa se just tuo mennee.
Kaikki näkis, että tuommonen son.

Oltas jokhainen omammelainen.
Yhtä oman elämänsä kanssa.
Omansalainen onnellinen pihlajapuu ittekukaki.
Eläköön tämäki elämän päivä! Tulkhoon hyvä päivä!

Ilosin rakastavin ja hillittömän tasa-arvosin yhteistyöterhveisin
- Hilkka Laronia


Sivujen alkuun tästä


100. Varjelusta

Ajatukset näkkyy naamasta
ja mitä vanhempi soot
sen paremminne näkkyy,
nonniinsiis ja herttileijjaa,
senkalusoikhoon
ja tottaviekhöön,
häätyy äkkiä tsekata,
mitäse mieki taas
päässäni pyöritän.


Sivujen alkuun tästä


Kirja jatkuu


Älä nujerru -kirjan luvut 101. - 200. jatkuu täällä #älänujerru


Sivujen alkuun tästä


SISÄLLYSLUETTELO 1-100

1. Alkurukhous
2. Kirjan alku
3. Hoksaukset
4. Kiitosko soot minun elämässä
5. Onnea päihväästi
6. Kaipuu
7. Hei Isä ja Aatto!
8. Meilon jo matkaliput
9. Mites met luulemaki niin paljon
- HOX - Äänikirja luvuista 1-9
Video täällä!
10. Kauampa siinä meni

11. Maksamme hintaa
12. Ylävirrasta kulkuvia lastuja
13. Syksyn tervehys
14. Kiikkustooli
15. Onnenkauppaa
16. Iltaraportti
17. Mooma kauhniita
18. Kirffeellä kylhään
19. Toivo päästi pälkähästä
20. Pelko pois Roosmariin

21. Vanha vappaa-ajattelija kertoo
22. Päivän teatteriesitykset alkaa
23. Hyyää yötä
24. Tästä ikkuisuutheen
25. Issointa on rakkaus
26. Sielu
27. Sananvaphaus
28. Suorat ja rehelliset ihmiset
29. Emmäkös met kestä
30. Propleemien kans

31. Sielunsinggutusta
32. Kaikki
33. Kaipuun kesytys
34. Nukkumisen ylistys
35. Vappaa ja turvassa
36. Parvekerapsaa pukkaa
37. Mikässon vanhana ollessa
38. Suru
39. Eikä ees kaarnalaivoja
40. Elämän rahtikirja

41. Ulkopuolella
42. Tehe, toimi ja touhua paineettomasti
43. Varokaa sananmahtia ja sen salpaamista
44. Ylleistäminen on syntiä
45. Älä nujerru on lohtulaulu
46. Maailma kehittyy, muttei meän ohi
47. Alkavainen mieli
48. Mittakeppi
49. Pospoti pospoti
50. Rauhanmeditaatio

51. Ihmisen lähelle
52. Tunnekääryle
53. Tillaus
54. Antaa tuntua
55. Auttajat kehätiellä
56. Sattaa uutta lunta
57. Kaikki tallessa
58. Ei kethän kotona
59. Ikävä ihminen
60. Suomi-intoilija

61. Helppohanson sanoa
62. Kokkeileppa laukkoa
63. Pirrikivi
64. Muistot kuuluuki olla sekasin ja sekavia
65. Itkuasiaa
66. Nenä päähän tai päihvään
67. Pari sannaa rakhauesta
68. Tasapäistäminen
69. Oisimpa onneksi toisile
70. Ettei sanotuksi saa

71. Haastajan kans
72. Kävin hakemassa
73. Näin meilä lauantaina
74. Oma voima
75. Maailmasonko silkkiä
76. Emmie, mutta pojat
77. 011220211200
78. Tavottelijan taivas
79. Oiskhanse rakhautta se
80. Joulun jäljillä

81. Nimpparionnet ja synttäriponnet
82. Ottasko vai ei
83. Siihen ei auta piipaa-auto
84. Hallintaongelmia
85. Huithapeli
86. Uskontunnustus
87. Ihmetys
88. Salattu maailma
89. Mimosasta lähtien
90. Mihis mie elämäni käytän

91. On tietoa
92. Mitäs siittä
93. Päivät on raijjallisia
94. Henki sano
95. Hau hau
96. Unelma onnesta
97. Lähellä
98. Narrin elämää
99. Onnen kauppa
100. Varjelusta


Sivujen alkuun tästä