Timantit liikkeellä
Etusivu Valmennan Runoilen Suren Rakastan Olen Älä nujerru


Timantit liikkeellä
Täällä jatkuu Älä nujerru kirjan kirjotus luvusta 101 lähtien ja kiitos rakhaat ihmiset ja kuten muistatta, uusin luku aina alimpana alhaalla, joten alkakaamme!


101. Päivää, ystävänpäivää

Jykevää ja rakhauellista päivää,
inspiroitunutta päivää,
itteä rakastavvaa päivää,
siittähän se lähtee.

Ystävyys on minusta pyhä asia,
ei arvostelua eikä arvioimista,
se vain on.
Pelkkää suurta lempeää hyväksymistä.
Son pyhä kohta,
ei siinä ole viisastelemista.
Se ystävyys on siinä,
ko vaikka muistaa jonku.
Siinon suhe eikä sitä kritisoijja.
Eikä arvioijja eikä säilötä.

Kunnioitama vain sitä pientä hetkeä,
ko sie kävit minun mielessä,
ko mie näin sinut,
ko kuuntelin sinua.

Ei ystävyyttä tarttis määrittellä,
ei muotoilla,
ei sitä rakenneta eikä pureta.
son vain siinä,
olkon siinä, missä son.

Sitähän voi aatella huippuhyvin
jotaki toista ihmistä,
Suhtautua hyvin ja ystävällisesti.
Tai huonosti voi kans suhtautua.

No siis ystäviä on maailma täynnä.
Suhtautumalla hyvin maailman ihmissiin
meilois kyllä ystäviä runssain mitoin.
Kohan suhtautuu hyvin toissiin ihmissiin.
Tai siihen nokan eessä kanssaelähjään.
Suhtautuu hyvin siihen kanssapakertajjaan.
Siihen, joka nukkuu vieressä.
Siihen, joka aamulla tullee ensteks vastaan.
Kalevan jakaja tai siivooja.
Kuka vain on ystävä, jos niin haluama.

Ystävyyttä pitäs muka hoitaa.
Ei piä.
Mitästä hulluja ja ihan pörröjä hommia.
Emmä kyttää, vaaliiko tuo
tai vaalimako itte ystävyyksiä,
elämä vaan ystävyyessä toisten kanssa.

Ei met mithään ystävävankeja tarvita.
Eikä aleta toista vartioihmaan,
tekikösse mieliksi.
Tehköön ihan omalla vastuulhaan,
niinko itte haluaa.

Ihan täyellisen vaphaasti olhaan ystäviä.
Olhaan ihan itte ystäviä kenen kans vain.
Omatoimisesti ja omavoimasesti.
Oiken täyellisen omahyväsesti.

Eikä ees sallaa asetella ehtoja.
Ei toivota, ettäkö sois toisenlainen.
Tai jonkulainen.
Emmä viitti ihmissuhepelejä.
Met emmä jaksa manipuloimisia.
Emmäkä käy ystävyyskauppaa.
Emmäkä met ihmiset juuri muuksi muutu.
Olhaan mitä olhaan.
Ja toimehen met tulhaan.

Suhtauvvuma aikusesti toissiin.
Ensin itheen ja sitte siihen toisheen.
Olhan hurmaavan valloittavia ittejä,
semmosinako olhan
ja rakastama itte.

On iso ilo olla ystävästi,
ystävällisin, rakastavin
ja ilosin ystävänpäiväterffeisin

- Hilkka Laronia


Sivujen alkuun tästä


102. Maailman muisti

Oomakosmet omien päänsisästen
höpinöitten ja mielikuvien
uhreja ja orjia?
Meile on opetettu, että historia
toistas ittehään, ei ei,
mie uskon uusiutumisseen
ja ihmiskunnan suuhreen
syähmeen ja rakhautteen.

Luin peräkkäin monesta Suomen
aamunkoin politiikosta,
Paasikivestä, Rytivuoresta.
Kekkosesta, Mannerheimistä
uusimmat kirjat ja nyt ihmettelen,
mikä meitä tänä päivänä vaivaa.

En siis sano, etteikö eilistä
pitäs nähä ja tutustua siihen,
tietää taustaa ja historiaa,
kyllä vaan, kyllä kyllä,
eikösse tanskalainen opettanu:
elämä ymmärrethään jälkheenpäin.

Mutta mielen mataloittaminen
ja pään sekottaminen pelotteluilla,
ykssilmäsillä toistouutisilla
ja mielipitheitten taisteluilla
estää meitä pysymästä kunnossa,
alama vajota ja voijja huonosti
ja son hälytys, hälytysellot soi
meän omien voimien perhään,
ko meän omat elämisenvoimat
ja ilo ja rohkeus katoaa.

Maailman tapahtumienkulun viissaus
ja ihmiskunnan syvä muistiviissaus
on meissä kaikissa koko ajan
ja sen löyämä hyvässä olossa
ja nukkuessa, haa, miten sie voit,
nyt muksaa iltaa raksut ja pus pus!


Sivujen alkuun tästä


103. Hiiri hangela

Rukkous on kaunis sana,
son ollu jotaki hyyää,
kohan rukkoilee hyvvää.

Mie aloin aattelheen,
etten ennää rukkoile.
Mikäpä molen kohtaloa
tai maailmankaikheuksia
tai jumalia manipuhloihmaan
tai ees muistuttelheen.

Jos haluan jotaki, niin haluan.
Haluan läpile hyyää ja sitä rattaa,
mutta jätänki sen siihen.
Piehneen ajatuksen häihvään,
että haluan jotaki ja son siinä.

En välitä manifestoijja ennää.
Oon pyytäny toisiaki
aattelheen vaikka hyyää
jonku asian tai ihmisen
hyväksi tai puohleen.

Ja oon kyllä pitäny huolen,
että "tapahtukkoon tahtosti",
on loppukaneettina,
mutta nyt luovun koko hommasta.

Nyt vain kiitän ja rakastan
ja kulen johatuksessa,
kyllä elämä kertoo,
mihin päin millonki meen.

On jännää menoako ei suunnittele
eikä päsmäröi asioita,
se tekkee herreiseksi
tähän päihvään, tähän ja nyt.

En tiä oikeaa enkä väärää,
oon vappaa ja kulen vaan,
niinko mettähiiri hangela
ja välilä lumikieppiin muksahtaa
ja siihen sitte nukahtaa.
Ja siittä herrää, jos herrää.


Sivujen alkuun tästä


104. Rauhanrakentajat rakastaa ja luottaa

Kaunista ja hauskaa huomenta rakhaat ihmiset, lippu korkeale ja tästä evhäitä päihvään, olkaa vaphaita, tehkää tahtonne ja uskokaa itheenne.

Pölkhääminen ei auta mithään eikä ainakhaan auta niitä, jokka nyt raukoilla rajoilla tai keskityksissä. Pelko saa meät itte voihmaan huonosti, vaikkei toellisuuessa meilä hättää oiskhaan. Pelko on tunne ja sota on peliä pelolla.

Sotiminen on hirveää ihmisten ja kotien ja työn tuhoamista. Siinei pitäs lyötyä lyä eikä sais lyä löylyä lissää, ei sivusta valita puolta, ei ruokkia sottaa asseistamalla tai ees puhumalla pelotteluja tai vihojansa kenenkhän niskhan.

Paita puhthaana, mieli kirkhaana ja luottamalla ja rakastamalla rakennama rauhaa sekä sielä että täälä.

Moon lukenu viime kuukausina kirjoja Suomen presidenteistä, nyt Kirstunvartija menossa eikä mulla ennää näkemystä, että ottasin kantaa pienemppiinkhään yhteiskunnallissiin ongelhmiin, ko mitä vaikka sota on.

Siunaan ja uskon, että kaikki mennee oiken, muttei uutisissa lue sitä oikeaa eikä tottuutta. Eikähän meile opetettu historiakkaan kerro meile tottuutta. Jo ammoisista ajoista historian kerronta ollu pimittämistä, hämmentämistä ja vallanpitäjien ja sortajien näkökulmia ja tarinoita.

Siuhnausta, iloa, valoa ja energiaa ja sielunvoimia kaverit, rakastan kaikkea ja ihanaa päivää toivon kaikile, aina on joku konsti tehä omia juttuja, son ihanaa, nyt lähtee tämä söpötys aamulenkile kanssa Herttuli kultamurun, pai pai ja hellä ja luja hallaus rakhaat, jos soppii.

- Hilkka Laronia, joka kiittää, että saa ellää tätä päivää.


Sivujen alkuun tästä


105. Elämän kurjuuksissa ei ole järkeä

Ei maailmassa eikä elämässä ole järkeä eikä niisole ongelmiakkaan. On minun elämä ja on maailma ja ongelma on minussa, jos joku ongelma on.

Elämä on kallisarvonen äkkiä ohikiitävä pikkukeikka ikkuisuuesta, niinhän mie nykyhjään oon sanonu ja aatellu.

Luonnon lait, elämän laki ja siis koko maailma on tämmönen, mitä son. Kaunis, hyvä ja oikeuenmukanen, sillainki sanon.

Ei kannattas antaa minkhän eikä kenenkhään selittää elämää ja maailmanmenoa meile eikä ainakhaan uskoa selityksiä. Ymmärtää kyllä kannattas. Itte pittää aatella ja tutkia, vaphaasti ja ihan omalla syämmellä ja päällä.

Tapahtuu toela kaikkea pahhaa, mutta sitä ei voi selittää, että miksi tapahtuu pahoja, koska mikhän kaavat, teoriat eikä mikkään maailman uskonnot tai opit ei auta selittään, miksi on kippeitä ja kurjia asioita.

Elämä on salaperänen ilmiö, jota memmä pelkällä tiedolla tai ajattelemisella voi ratkasta.

Emmäkä met saa elämän kurjuuksiin järkeä. Niissä ei ole järkeä.

Elämä ei ole ratkaistava ongelma, elämä ei ole ongelma ollenkkaan.

Eikä reaali-oikeasti toellinen maailma ei ole ongelma, vain meän oma ittemme manipulointi on. Ja se manipulointi, mitä maailma meile tekkee, on kans ongelma. Mielen manipulointi vie meiltä ilon ja voimat, emmä pysy omissa voimissamme, emmä jaksa emmäkä voi rakastaa.

Sota ja sotapropaganda on aina ollu mielen manipulointia. Ihmisten miehliin vaikuttamista. Sodissa ja sotien varjolla on sitte tehty paljon muutaki, sota on ussein ollu savuverho järjestelmien kääntteissä.

Viha, ärsyyntyminen ja pelko on merkki siittä, että meitä höntitettään tai höntitämä itte itteä. Pelko on tunne ja tunne vie helposti suorinta tietä kärsimysten helvettiin. Pelko on tunne ja tuntteet on tärkeitä ja net voi hellästi kohata ja kesyttää, ettei net nujerra meitä.

Mie tiän, mistä puhun, olen peläny kuollakseni, aikusenaki pelotellu itteni melkein hengiltä, hättää kärsiväksi itku-mytty-mäkkyräksi sänkyni laijjalle. Omat ja lähheisten kohtalot, Afganistanin sota jo 1978 sai minut ihan hulluksi, siinä sielu särky ja mieli nujertu hädän ja pelon kans.

Kunnes kasvoin aikuseksi, muutin maailhmaan, jossa mullon mielenrauha tai joku semmonen, tulin toimivaksi ja vastuulliseksi aikuseksi. Ennää minun ei tartte jakkaa oikeaa eikä väärää, ei hyväksyä eikä hylätä, ei uskoa mithän, ellää vain.

Pelko kyllä tullee mulla helposti puseronki sisäle, oikeasthaan joka nurkan päästä ja takkaa, mutta tervehin sitä, kuuntelen hetken ja sanon, kiitos, voit mennä.

Minun pelot ja itteni nujertamiset on sen Tyrannin hommia. Tyranni on se paska ääni minussa, joka pillaa, mitätöi ja pelottellee minua ja tuhoaa minun elämää, jossen piä huolta ittestäni, ole valppaana itteni kans ja luovu Tyrannin seurasta pikimmiten ja tuota pikkaa.

Voimallista, ittetuntosta, ilosta ja rakastavvaa päivää tai semmostako sulle soppii tai sulle on mahollista.

- Hilkka Laronia


Sivujen alkuun tästä


106. En valitte puoltani

Minun ei tartte valita.
En halua valita.
Enkä tuomitte.
Enkä jaa oikeutta.

En kannata Natoa.
En Eurostoliittoa.
Eikä minun kyllä tartte
niitä vastustaakkaan.
Eikä kait multa kysytäkkään.

Enkä jaksa pelottelua,
hetikko hoksaan sen sävyn,
käännyn muihin asioihin.

Enkä halua keskittyä
juttuihin tai sanoihin,
jokka minun mielestä leimaa,
manipuloi, tulkittee
tai kuvittellee mitä sattuu.

Keskityn siihen, mikä kiinostaa.
Mikä soi mulle ja innostaa
ja on minun vaikutuspiirissä.

Ihmiset saa tietenki olla
mitä mieltä tahansa,
mutta kethän ei saa haukkua,
ei pilkata eikä nimitellä.

Ruukaan Oskaria naurattaa,
ko sanon, ämmilässä saa puhua
mistä vain ja ihan kaikesta,
muttei kethän saa haukkua,
ei ees minua.

Olhan kaikin arvokhaita,
jonku äitin läppiä,
ainutkertasia ihanuuksia
ja maailma pyörii rathaansa
ja aurinko nousi tänhäänki.

- Hilkka Laronia


Sivujen alkuun tästä


107. Ilmeisen äärellä

Ilmiöitten ja asioitten
takana, eessä ja ympärillä
on ussein käärepaperit,
jokkon muut kääriny
tai porukala käärimä
tai mie itte kääriny,
itteltäki vaivihkaa.

Kuinka helposti sekkaannun
ja reagoin käähreissiin,
net sekottaa mun pään
ja alkaa melskaus,
tuntheita riittää
ja vaikka toellisuus,
se ilmeinen ois nokan eessä,
mutta se katoaa tai vääristyy.

Pää ei pysy milhään pinnala
ja itte asia hukkuu,
mie hukun,
räpiköin ja pyörin päälläni
aivan ouvvoissa hommissa.

Henggitä Hilkka, henggitä,
hengitä ja rauhotu,
kattele rauhassa maaimaa
ja anna käytännön elämän kertoa,
mistä syrjästä sinun kantsii
alkaa päivän duunit,
jipii, kiittävät, siunaavat
ja rakastavat terffeiset.

- Hilkka Laronia 4.3.22 klo 8:46


Sivujen alkuun tästä


108. Eroon pelosta

Pelko eijjoo toellista,
son tunne.

Pelko ei ole minun ulkopuolela,
son minussa.

Eniten pelkoa saan harhoista,
omista päänsisäsistä höpinöistä,
jokka sannoo, että ystävät jättää,
maailma hajoaa, läpit kärsii,
rahat loppuu ja yinsota alkaa.

Muttei pelko auta mithään,
se saa minut kärssiin,
tapahtuu mitä tapahtuu,
antasimpa elämän tapahtua,
ihan rauhassa ja ihan mulle
ja kaikile maailman ihmisille,
vaphaasti ja ilman minun
päsmäröintiä ja kuvittelua.

Joten muksaa iltaa raksut,
nämät lähtee iltalenkille,
niinko itikka sitikan
takapenkille, jee, pus pus.

- Hilkka Laronia, 5.3.22 klo 20:08


Sivujen alkuun tästä


109. Sopusointua

Sielun voimia
ja elämisen rohkeutta
hyvile ja pahoile,
jos sillain haluama
itteämmä ja toisia jaotella.

Minun laadut
ja laatuisuuet
on sinussa
ja sinun minussa.

Ei kannata toisia haukkua,
alkaa oma syän paukkua
ja napa naukua
ja enkelit joikua,
kannattaa rakastaa ja luottaa
ihan kaikesta huolimatta.

Jumala kanssanne,
jos teilon Jumala
ja maailman tapahtumat
on suuremman käessä,
ei nole ainakhan minun
kämmenellä.

Varokaa, ko vastustatta
ja puolustutta,
ettettä tulis vahingossa
vastustanheeksi ihmeitä,
ihmeitä tapahtuu koko ajan.

- Hilkka Laronia 7.3.22 klo 18:49


Sivujen alkuun tästä


110. Rauha, joka on meile mahollista

Son oman syämmen rauha.
Son ehkä ainoa rauha,
jota voima
itte vaalia.

Muu rauhan rakentaminen
tai ees sen arvioiminen,
mikä on propagandaa,
lienee meile mahoton tehtävä.

Mahollista lienee
rakastaa
ja pittää ittestä huolta,
suojautua stressiltä,
niinko lentokonheessa,
happinaamari ensin aikuselle,
koska me lennetään.


Sivujen alkuun tästä


111. Tarinoitten tahtiin

Maailma muuttuu koko ajan,
son aina muuttunu,
jatkuvasti uuistunu,
ei molla yhtäkkiä jysähetty
tähän missä olhan.
Kaikella on historiansa.

Luomakunta on syntyny
omia salaperäsiä teitänsä
ja ihmiskunnan kohtalo
on kait tähtiin kirjotettu
ja vilpittömät ihmiset
pelkää ja kärsii,
tuomittee roistoja
ja luo sankareita
tarinoitten tahtiin.

Tottuuet ja oikeuenjakamiset
jää oottaan uutta
historian kirjotusta.

Ja meilä vaphaus valita,
mihismet päivämme käytämä.


Sivujen alkuun tästä


112. Niinko vesi hanhen sölästä

Joilaki kaikki mennee,
niinko vesi hanhen sölästä,
tuli mitä tuli.
Nei ala uhriksi eikä voittajaksi,
nei kethän niistä,
ei riistä eikä raasta,
ei vinggu, ei valita, ei haasta.
Niistä saa selvää.
Non alta sitä, mitä päältäki,
net sannoo suohraan,
kyllä tai tämä ei käy.

Meiltä pyyettään liikaa,
kosto, viha ja pelko on reagointia,
johon hanhet ei pysty eikä kykene.
Hanhet ellää täyttä hanhielämää,
antaa kaikkensa,
tekkee kaikin voimin,
niinko oikeaksi kattoo,
vaikka mikä tulis niskaan
ja sannoo maailma mitä tahansa,
net vain lentää ja läpsyttää.


Sivujen alkuun tästä


113. Vappaa on umpihanki

Ja kissa on kissa,
eikä siittä tule koiraa
eikä koirastakhaan kissaa,
vaikka kuinka komennettas
tai koulutettas.

Rakhaus tunnistaa,
onko kissa vai koira
ja kuka itte on
ja kuka toinen on.
Ja rakhaus tietää senki,
että millon poiketa tieltä.

Villit ja vaphaat
rakastaa ja kirmaa
niinko kissat ja koirat
umpihankheen.


Sivujen alkuun tästä


114. Ykstotisten varassa

Kaikkihan met tiämä sen
mithänsanomattoman ykstotisen
ja yksinkertasen ihmistyypin,
jokei houkutu hypetyksiin
eikä se lähe guru-hurujen perhään
eikä tiä ees ylleistä mielipiettä.

Sitä ja sen kaltasia taviksia
ei pietä minhään, vähätelhään,
non menestyksen este
ja tilastojen riesa
ja kaikkein rasittavinta on,
ettei niitä saa herätettyä.
Niilon vain omat pikku-oikeansa
ja net vain kattoo ikkunasta,
että onkos tuola meän räysthäälä
harakka vai mikä sielon.

Joka päivä net pipo silmilä
toimittellee pikkurutineita
ilman rutinoita.
Aattellee ajatuksensa lophuun,
laulaa lavvantai-illan ratoksi
oman lasin kuultavan laulunsa
ja kerran pari vuessa
tärisee vähänkö orpo piru,
ko hoksas jotaki.

Semmosten maanhiljasten varassa
tämä maailma makkaa ja nousee
ja on vakkaa ja uuistuu
niinko vuenajat vaihtuu.
Talven jälkheen tullee kevät.


Sivujen alkuun tästä


115. Tänhänki ankat lamphaiks

Josse näyttää ankalta
ja kävelee ja vaappuuko ankka
ja vaakkuuki vielä niinko ankka
niin kyllähänson ankka,
vaikka grannit sanos, että son lammas.

Silmäin aukaseminen eijjoo raskasta,
son keveää, luomet vain pois eestä.

Raskasta on piättää silmät kiini
niinko sisäsesti tai henkisesti
ja raatailla kavereitten kans,
että meilon porraspäässä lammas,
jos oma pää ja syän selkeästi sannoo
ja tietää, että ankkahan sielon.

Jos pää on sekasin, syän tukossa
ja mieli jäykässä lukossa
niin reaalitoellisuus kaikkoaa
ja suhteellisuuentaju katoaa
ja näkeminen käy mahottomaksi
ja vaikkois silmät apposen auki
ja omien silmäin eessä ankka,
niin helposti siinonki jättilammas.

Jos käsitteet, filosofiat
tai muistot alitajunnasta syöttää,
että ankka on lammas,
niin ihan viattomasti ja varmasti
kaikki ankat on lamphaita.

Josson koulussa opetettu,
että ankat on lamphaita,
sillonko non porraspäässä,
mutta muualla, ankat on ankkoja,
niin porraspäässä on lammas.

Eikähän sillole väliä,
jos meilon ankat lamphaita,
mutta jos ootama,
että ankat siivoa pusikot
tai alethan lääkitä niitä,
ettäne määkys eikä vaakkus,
niin taijjama olla aika huru-ukkoja.

Entässeko tuntheet ja järki
ei seurustele keskehnään
ja olema rakastunheet lamppaissiin
eikä lamphaita maila eikä halhmeila
ja sillon kohistama ihastuksen ankkaan
ko ikävissämme koema ankan lamphaaksi,
niin sillonhan kaikki on onnellisia.

Mutta jos vihhaama lamphaita
ja näemä jonkun ankan lamphaana
ja ajatama sitä sitte raivopäissä
niin, että henki loppuu
ja ankka riepuki kuolee,
niin siinei käyny kelheen hyvin.

No, ettei tämä loru jatkus ja jatkus
eikä tätä tarttis alottaa alusta,
niin sanonpa vaan, josseise jo seliny,
että mooma sokheita
ja vaikkon kaikila silmät sölählään,
niin sokeat taluttaa sokkeita
ja sillain yhä vain, tänäpänäki,
höyheninen ankka on villava lammas
ja moon yks puolivillanen pösilö.


Sivujen alkuun tästä


116. Henkilöpalvontaa

Antakaa ihmisten puhua,
sananvaphaus on tärkeintä
ja sanat on vaikeita ja hankalia,
siispä antakaa ihmisten
harjotella puhumista,
raataamista,
kokkeilla porista,
mitä net millonki halvaa sanoa.

Tai suositta sensuuria
ja manipulointia
niinko digtaattorit.

Tärkeintä on olla aito
eikä suosittu nyökkivä hevonen.

Emotionaalisuus sivhuun
ja eko paitsioon,
aikunen voi kuunnella,
mitä vain,
läpit eriksheen.

Idolit ja gurut
vie omat voimat ja vaphauet,
ihhailu ja vihhailu,
toimii kumpiki samala kaavalla.

Viha, pelko ja valvonta
ja minkä tahansa palvonta
vie omat ja toisten ihmisoikeuet
ja mielipitheitten
ja sanan vaphauet.

Ketähän tämä
maailman onnellisin kansa
huomena vihhaa
ja ketähänse palvoo.


Sivujen alkuun tästä


117. Alakamisen ylistys

Alakasikkonää mua,
vaijospamää alanki ite ittiä,
otan itteni toesta,
sautan itte teosta,
löyän itteni työnteosta,
elämäni korsikeosta,
luon ja lapan,
pala palalta,
pieneltä alalta,
ohut siivu kerrallansa,
mie ja muut laillansa,
kukin evhäillänsä,
tulhan vahvaks,
ja hyvinpä voi rahvas,
oman elämänsä kahvas.


Sivujen alkuun tästä


118. Olemassaolo näkkyy ja kuuluu

Kaikki on elämää
ja olemassa ja elossaoloa.
Rauha, hiljasuus ja hyä mieli,
kauha, vihasuus ja lehmän kieli,
non sitä, että elämä tapahtuu.
Henggähys ja silmäluomen räpsähys
jo muotoaa, uuistaa ja puhistaa
maita, taihfaita, meitä ja teitä.

Nokkelat, älykhäät, ihanat,
ainutlaatuset, ittenäiset
ja hämmästyttävän urheat
somekaverikki tuo ja luo
joka hetki sitä, mikä ruokkii
maailmaa ja ihmiskuntaa.

On monta tappaa
antaa elämälle arvoa
ja lua merkitystä
ja vieläki se ikiaikanen
elämänsävel soittaa
ihmiskunnan sieluja
eikä aina niin hiljaa
eikä sievästi.


Sivujen alkuun tästä


119. Erehtymisten tie

Koko elämä yhtä erhettä
ja virheitten tekemistä,
turhhuuksien kans tappuroimista,
kompuroimista ja rämpimistä,
nurinmenoa ja ylösnousua.

Moon kulkenu harhhaan,
luullu unia toeksi,
toistanu huhuja uutisiksi,
puhunu mitä sattuu
läpiä päähäni.

On täyellistä erehtyä,
on huippua vähän väliä
kääntyä väährään,
kiertää pitkiä vaaroja
ilman tarkkoja karttoja,
taapertaa omile teile,
kenekhän kulkemattomhiin,
eksyä tietymättömhiin,
makeaa ja muhevaa löytää
ittensä hukasta,
töksähtää harharetkeltä
väsymyksen itkumuurile,
tursata ja rämistä
ja joskus taas ottaa
vain termarista kahvia.


Sivujen alkuun tästä


120. Kaikissa olosuhteissa

Piä ittestä kiini,
maailma manipuloi
ja houreet houkuttaa.

Puhu vaphaasti
ommaa tottuutta
jako huomaat,
että kutsu käy
ja merkit viittaa,
ota ja mene
puhtain syämmin
ja anna ja tehe
vilpittömin mielin
kaikki se,
mitä elämästi sulta
vähänki pyytää.


Sivujen alkuun tästä


121. Lehmän hermoila johatuksessa

Minun ei tartte tietää
eikä ees tiedostaa
paljon mithän.
Saan nähä ja otaksua
mitä vain
miten vain,
sano kuka ja mikä,
mitä vain.
Voin päätellä vaphaasti
mitä tahansa
asioita ja tietoja.

Ei tartte pinnistää
eikä ponnistaa
eikä mitenkhään päivystää.
Asiat ja ilmiöt,
jokka tullee minun etheen,
on aina niitä oikeita,
oikehaan hetkheen
ja tiän ittessäni,
otanko vai ohitanko.

Niinko lehmä rouhasee
ittelheen oikeat sienet
monenkirjavasta tarjonnasta,
kietasee kithaansa
tuiverot ja tatit
ja sitte märehtii
sen kaiken lehmäelämällensä
parhhaaksi maholliseksi
superfuudiksi.


Sivujen alkuun tästä


122. Päivän halki

Othaan tähti,
uutheen päihvään nämä lähti,
vuoret vallotethaan
auringon laikku kerralhaan.

Ystävyyttä, iloa ja energiaa,
rakkautta ja anarkiaa,
toivoa ja uskoa tulehvaan,
unelmia ja langanpätkiä,
puspus.


Sivujen alkuun tästä


123. Hippa

Tämä hetki
ja se, mitä tapahtuu,
se tapahtuu
niinko elämä tapahtuu
eikä kysy luppaa,
alettasko tätä hippaa,
tanssi vie
ja pyörittää
ja mie pyörin ja hyörin,
omiani häärin,
lahkheet ja hihat käärin,
leikin mielin määrin,
nauran ja laulan,
mieletön vauhti,
hyppään siutti,
horjun ja suutun,
kaajun ja karjun,
saan jostaki kiini,
uus tanssi sieppaa
ja huutaa, hippa,
ja tullee yhä uusia tansseja
ja ymmärrän,
aikahnaan hippa on valmis,
tuuli vain keinuttaa verhoja
ja tanssiaskeltenki paino,
oli vain lainaa.


Sivujen alkuun tästä


124. Pelossa

Häin tuskin uskallan hengittää,
en voi enkä tohi aatella,
en jaksa ajatuksia lophuun,
silmät ja korvat kiini.

Kirjotan pelot sanoiksi,
vihkhoon,
pelot jonhoon,
halki, poikki, pinhoon,
rivi riviltä,
mustien kansien välhiin,
se helpottaa
ja pikku syän saa levähtää
ja sielu henggähtää.

Pahimmat pelot ei taivu,
nei mahu sanoihin,
merkkaannet aihheen mukhaan,
soperran jotaki rasteja,
seki toimii
ja sitte joskus aikahnaan,
katon huvikseni,
moniko pelko totteutu.
Ei ehkä monikkaan,
elämä kulkiki omia latuja.


Sivujen alkuun tästä


125. Elämänhakuopas

Ystävä tuli kylhään,
istahti pöyän laijjale
ja alotti, kuule,
yks elämänhakuopas sano,
että pitäs pittää ittestä
huolta niinko kotielläimestä.

Juoksuttaa ulkona,
syöttää parasta ruokaa,
antaa nukkua rauhassa,
ei syytellä eikä nälviä,
suojella kaikelta pahalta.

Auttaa ja tukea ja helliä,
kehua kovasti ossaamisista,
viissauesta ja miehleisyyestä,
erityisestä ainutkertasuuesta,
urhheuesta ja ihanuuesta,
siis niinko soisit puudeli,
jollei muita huoltajia oo,
ko sie itte, olla hyä ittele.

Luit muuten oiken,
elämänhakuopas,
niin se sano.


Sivujen alkuun tästä


126. Ettei vain ylpistys

Ei sitä tartte olla
kauhean ylpeä misthän,
mutta kyllä sitä vois
iloita mistä vain,
mistä joku muu ois ylpeä.


Sivujen alkuun tästä


127. Tahallinen tavallisuus

Tahallinen tai viaton
empi hetken
ja nosti kätensä,
ko se muisti,
etton toeksi toettu,
että met tavaliset
kunnon ihmiset,
olhan vaaraksi
maailmanrauhalle.

Uhraan ihmisen,
ittessäni ja toisissa,
ko hättäilen hulluna
asioitten, käsitteitten
ja mielipitheitten
mukhan ja tahthiin,
laukon niinko lumottu
pillipiiparien pillien
perässä mihin sattuu.


Sivujen alkuun tästä


128. Tule rakhaus-kakku

Kukhan ihminen
täälä maailmassa
ei tiä mitä
millonki tapahtuu
ja mihin menhään.

Ei kukhan tiä,
eikä oo koskhan tienykkään
ja met vaan leivoma,
älä tule pelko-kakku,
tule rakhaus-kakku.

Keskitymä omhaan olhoon,
omhiin lähheissiin,
ihahnaan omhaan kuplaan,
hoijjama ja turvaama sitä
kaikella sillä,
mikä meile on mahollista.

Keskitymä tärkeimppään
ja annama muun olla.


Sivujen alkuun tästä


129. Siunattua lentoa

Varo, mitä haluat,
ko sitä sie saat,
sitä mitä met tilattiin,
sitä saattiin.
On vallotettu
maita ja syämmiä
ja sitte pesty pyykkiä.
Yltiötarkkoja ajankuvia
ei oo eikä tuu,
tunnustuksia riittää.
Aallokossa lentelystä
voi seurata, että tehhään
mahottomasta mahollista.
Tasapaino ei tule
samoja klikkaamalla.
Kylmäverisesti enämpi
ja laajasti ja syvästi,
piä silmät auki,
ota kiini ja päästä irti.
Tämä on se eläminen,
joka meile annettiin
ja met ja toellisuuessa
koko ihmiskunta on
ja on aina ollu
vaphaassa puotuksessa.
Nauti ja lennä.
Siuhnausta.


Sivujen alkuun tästä


130. Palvelija hakusessa

Jos kerta Jumala ei solmi
kenggännauhoja mulle,
niin rehti ja pettämätön
palvelija ois hakusessa.

Ei omia ideoita,
ei pöllöilyjä,
ois niinko ajatus
tai orja, melkein vanki,
tottelevainen ja viisas,
kiltti niinko pikkupiltti.

No eipä taijja löytyä,
häätyy nöyrtyä itte,
sitoa omat nauhat
ja heiluttaa kauhat
ja pittää huoli,
en petä
enkä petkuta.


Sivujen alkuun tästä


131. Lutviutumisaika

Jos joku asia tai ilmiö
tuntuu vaikealta,
henggitä ja elä sen kans,
pane sille huppu päähän,
ota viehreen ja unoha siihen.
Ongelmia ja draamoja
täälä riittää,
kato toishaale,
anna otheen kimmota,
ja mene muile maile.

Ja uuesti tavatessa,
siinonki viisas tuttava,
joka onki yhtäkö vastaus.
Tai taas kerran kohatessa,
sonki selvää pässinlihhaa,
syö ja niele eikä ongelmia.
Tai törmäillessä,
se lutviutuu niinko
saippua lämpihmään vetheen.
Tai vuosien päästä
muistit sen ja nostit huppua
ja sieloli enkeli,
jonka aika onki just nyt.


Sivujen alkuun tästä


132. En ota ittää enkä länttä

En usko mithän,
uutiset ohi passaa,
en näytä passia
enkä käytä tassia
ja koko ihmiskunta on
ihmeellisempiko kumpi
ja järkevämpikö kampi,
eikä kukhan kaikkea tiä,
Jumala voiton vie.

Elämä puhhuu ja pulputtaa
joka nurkasta,
ei auta kethän sitteerata
eikä analyysiä murjasta,
vaan kiittää matkasta,
kattoa avarasti,
aatella joustavasti,
tuntea syvästi,
ja likelä on se,
mikä tehä pittää
eikä itteä sais pettää.


Sivujen alkuun tästä


133. Silirimpsis

Ei kukhan usko utopioihin
eikä haavemaailhmoihin,
hä, emmähän met höntitä
itteä eikä toisia.

Entäs mistä net
lohkot ja lahkot tullee,
pontit ja puolet ja kantit,
kostot ja katkerat taistot.

Silirimpsis ja sileä tie
ja elämäson kärsimystä
ja kenen on syy,
pelot ja vihat yks myy,
toinen sitte ostaa,
ymmärtää elämää joskus
vaikeaa ja sekavaa on,
sannoo hän,
ja elämä koko ajan puhhuu
meän omala suulla,
kattoo meän silmilä,
tekkee meän käsilä
ja koko ajan todistaa
meän vaphautta
olla oma ittemmä.


Sivujen alkuun tästä


134. Jumalan tiet on tutkimattomat

Maailma ei ole meitä vasthaan
eikä meän puolta,
maailma on meän paikka
tämän pienen hetken verran
ja se hetki on
meän elämistä varten,
kuuntele syäntä,
se kertoo, mitä sie tarttet,
luota, tehe ja nauti.


Sivujen alkuun tästä


135. Tyranni-asetukset meni uusiksi

Son se kova tyyppi,
tyly sisänen ääni,
joka äyskii ja halveeraa,
ruppeuttaa ja äkseerraa,
säikyttellee ja mitätöi.

Mutta sitte yhen kerran
satuin kyssyyn,
mitä sie tyranni oiken haluat,
ja uuiih, se tyranni sano,
oon vaila huomiota,
syämmellä kuuntelemista
ja lainaampa vielä sinua
itteästi Hilkka,
kaipaan hyväksymistä.


Sivujen alkuun tästä


136. Kärpäsistä erroon

Muistappa hilkkapieni,
että elämä kulkee vieläki
tapahtumienkulun
jumalallisessa
salaperässä viissauessa
eikä sitä tartte ees uskoa,
siihen viissautteen,
son vääjäämätöntä.

Päästät vain irti,
jätä pois ja unoha
sanomiset, mielipitheet,
luulot, kuulopuhheet,
opit, ismit ja tietämiset,
pelottelut ja vakkuuttelut,
anna niitten lentää,
niinko kesäkärpäset
ikkunasta ulos
ja henggitä, lepo ja rauha,
jee, ihana päivä tulossa.


Sivujen alkuun tästä


137. Ei mithän lepposta

Vaan semmosta vahvaa,
tekeväistä elämää
ja silti paineetonta
ja muksaa, ko mikäki.

Omaehtosta tekemistä
johatuksen mukhaan,
sen mukhaanko elämä kertoo
ja oma pää ja syän sannoo,
sitä, mikä soi,
annama vain pallaa,
omanarvontuntosesti,
viimisseen vihellykseen asti,
niinko höyryveturi,
joka vakkaasti puksuttaa
asemalta toisele.

Kunnes tullee se asema,
johon viiminen vuoro päättyy,
sillon se päästää
kaikkein kauhneimman
pikku-savupilvensä taihvaale.


Sivujen alkuun tästä


138. Kahvikupin vierestä

Tekemällä löytää
tarkotuksellisuutta
ja merkityksellisyyttä
ja ohase merkillistä,
että pieni voi olla isoa
ja iso pientä
ja nekki muuttuu
ja hilkkapien,
seki on merkillistä,
että on oma valinta,
miten suhtauvvun mihinki
etheen tulehvaan
ja jälkheen jäähvään,
no siis juonko mie nyt
kofeeiinikahvia
vai kofeenitonta,
niin ja haa,
silläki on merkitystä.

Sivujen alkuun tästä


139. Päivän protokolla

Kule hyälä mielellä,
laajala alalla
ja monella tavala,
ja monella konstila,
kato tarkasti,
aattele joustavasti,
puhu ommaa tottuutta
ja anna sen muuttua,
mikä on muuttuakseen
ja tehe sitä,
mitä elämä vähänki pyytää.


Sivujen alkuun tästä


140. Lapin voimakentillä

Kummasti sitä kantaa jotaki,
jonka sitte Lapinmaan porteilla
kaottaa ja hukkaa
eli ittestä mie puhun,
keveä hyä mieli,
joku oma mie-itte vallassa,
ei tyhjiä murehuta
ja kovimpa on tyytyväinen
Herttaki, pieni koiratyär.

Elämälle kiitos,
täälä olhaan,
Lapinmailla,
nyt 26.5.2022.


Sivujen alkuun tästä


141. Aamuasemalla

En tiä tottuuksia, en korosta omia mielipitheitä, aattelen omiani ja luotan elämän viissautteen.

Se Isä meidän -ruokkous on täyellinen, mie leppään siinä, tapahtukkoon tahtosti, vaikken tiä kenen tai minkä tahto. Luotan, että kaikki mennee oiken ja on seki, että mikä on tärkeää, mikä ei, sekhän eijjoo minun käessä.

Herrat ja johtajat vie kansoja sottiin, sota tuhoaa ihmisiä ja koteja ja vain valtaapitävien junailujen ja mieltteitten takia. Ei kenenkhän pitäs alkaa tykinruuaksi, johon tavalisia ihmisiä manipuloihaan. Sotien voitto on iso raha ja raha tuo valtaa.

Pelko eikä moralisointi eikä propaganda ei saa minua mitenkkään huohnoon olhoon, uskon, että hyvhään menhään ja vauhti vain kiihtyy.

Ei meile kerrota, mitä on tapahtunu tai tapahtuu nyt, ei sitä voi kukhan kertoa toisele ihmiselle.

Meilon jokhaisella se oma elämä, oma kupla ja Luonnonlait ja joku Maailman viissaus hoitaa loput.

Minun kuplassa sattaa vieläki vettä, mutta lähemä Hertan kans aamulenkile ja mie kiitän maailmankaikheutta ja kaikkea enkä viitti ees lukea, mitä söpötin tuohon alkhuun, eihän sillä ole väliä.

Joo, tämoli pikku-aamu-asema, jossa lenteli epämääräsiä, viattomia ämmin ajatuksia, ei tarkotettu uskottaviksi eikä väittelyn aluksi eikä lopuksi, vaan ämmijunavaunu jatkaa toisten vaunujen kans seikkailuja sfääreissä ja täälä ja tuolla puoleen ajan, henkimaailmoissa ja ajatushautomoissa, jee kiintosaa päivää kaikile.


Sivujen alkuun tästä


142. Minun pyhhiinvaellus

Olikhanse nyt kolmas kesäkö vasta selvisin taas Helmi mummon haualle itkeen ja nauhraanki, ittekseni ja hyvillä mielin.

Son minun perinne, joku pyhä riitti, ko oon pikkusesta asti käyny sielä ainaki kerran vuessa. Ensin äitin isän hauala, sitte aikahnaan mummoki hauattiin sinne.

Ja nyttoli tyypit kaonu valtioitten rajalta, kävin etukätheen huoltoasemalta varmistamassa, etten jää taas jankkaan virkamiesten kans, autio oli tulli, ohi vaan.

Vuona 1813 on tuo kaunis, äärettömän huolella vaalittu pieni vanha erämaa-hautuummaa Ruottin Karesuvannossa perustettu ja ruottalaisten rakhauellinen, niinko hellä tyyli hoitaa ympäristoä on ihana.

Mummon mies, äitin isä on kans hauattu siihen sillonko net Karjalan evakkoina pääty kauas Laphiin ja se meni miihnaan, niin sillon ei vielä ollu Suomen puolela hautuummaata.

No sielon nytki jo kastelukannu ja vesisaavi täynä vetta oottamassa, jos joku tarttee. Ja net haravoi ja joka kesä ruottalaiset puleeraa kaiken, maalaa aijjat jne. sielä hautuummaala. Vesisaeaamu on havilinen kokea tuonki paikan pyhhyys ja sitte se pikkuhilkan ja mummon joku ihmeellinen, jonka oon käsittäny vasta vanhana, sitä mie nyt kiitän.

Mummo oli siis Karjalan evakkoja (ja minun äitiki tietenki, synt Viipurissa 1935), mutta siis oli venaläinen, mutta saanu Suomen kansalaisuuen ja mieki muistanko se vaihto ev.lut.kirkkoon ja sano, että vaihtaako haluaa olla suomalainen. Pelkäs venäläisiä, oli paljon kärsiny, sano enonsa kasvattaneen hänet, mutta 9v näkikö venäläiset tappo enonsa porthaile...

Mummo oli vahva ja päämäärätietonen(?) ja käyttäyty lähheisille ussein vaikeasti(?), mutta kova oli elämänsä.

Äiti ei peläny venäläisiä, silloli joku niinko rauha kaikkien kans, ilosa ja valosa ja kova ja vaativa oli hänenki elämä. Ja isä ja äiti ihmetteli, että saivat, siis äiti ja isä sai piettyä meät läpit henggissä, että Hilkka täyttää 5v, sitte noli päättäny, että hyvin meile käy. Kiitos siis.


Sivujen alkuun tästä


143. Energiaa, mooma itte yhtä energiaa

Niinko jokku hauet,
kita auki rantavitikossa
ootama ylävirrasta evästä
ja käännämä aina kylkeä
päivän paisheen puolele
tai niinko västäräkit
hypimä eeskahtaale
ja nappaama matoa nokhaan
tai olhan mitä millonki,
siunattuja olentoja,
ilossa ja valossa,
mieli kirkhaana
ja koko ajan suuressa
luottamuksessa
ja johatuksessa
ja meile käy hyvin.


Sivujen alkuun tästä


144. Ideoitten maailma

Sinne on vappaa pääsy,
kellä vain,
millon tahansa
ja se maailma on joka paikassa,
ei äärtä eikä päätä,
son käen mitan päässä
ja omassa syämmessäki son.

Ideat on ilmasia
niinko kukat niityillä,
ihan ilmanaikusia
ja tuonilmasiaki non
ja niitä saa vaphaasti
tutkia ja kerätä,
plokata ja poimia
koota kimppuja
ja niistä saa kertoa kaikile
tai olla kertomatta kelheen
ja koko ajan syntyy
uusia ideoita ja taimikoita,
eiköhän poiketa
kattastaan taimitilanne.


Sivujen alkuun tästä


145. Mielipitheenvaihtaja

En ossaa enkä taijja
enkä taijja halutakkaan
olla toisenlainen.
Mullon semmosia ajatuksia
ja mielipitheitä,
mielipahoja ja hyviä
ja jyviä,
ko mitä millonki on.

Ja sitte löytyy taas
toisenlaisia ryynejä
ja puuroja ja hyviä jyviä
ja mielipitheitä voin
vaihtaakki
ja son siinä.

Emmoo yhtäkö mielipitheeni,
moon, mitä oon
eikä mielipitheen uuistuminen
tehe minusta toisenlaista
eikä toista,
yks ja sama pikkuhilkka
haahuilemassa,
huu haa.


Sivujen alkuun tästä


146. Kesä kuuluu kaikile

Ohase viheliäistä
ko puhuttaan
väährään aikhaan
väärälä laila
vääriä asioita
eikä ees ossata tanssata,
vistoa ja tahitonta, nih.

Mutta kaikeksi onneksi,
kaikkien onneksi,
kesä kuuluu kaikile
ja voikukat kukkii
eikä lupia kysele,
kukkii miten vain
ja missä vain.


Sivujen alkuun tästä


147. Kesän polku

Kesäse tulla läpsytteli
ja Luontoäiti näpsytteli
kvanttihypyt ja pikkutypyt
ja isokki rypyt silheiksi,
nyt aikataulut hyppää,
suorituspaihneet ei nyppää.

Maailma uuesti syntyy,
kauhneuet kertyy
ja kassautuu
ja uutta löytyy,
kansat vertyy
ja uuelle avvautuu.

Sfäärit ja taajuuet vaihtuu,
enkelit lentää
ja hengget kohkaa
ja tähet hohtaa
uutta tietoa ja valoa,
aurinkoki kääntheensä kohtaa
ja tottuuet vappautuu.

Ihmiskunta innostuu
niinko valtion virkamies,
joka saa vanhat arpeetit
kunniallisheen lophuun
ja hoksaa, etton
tullu toiset työt ja kuviot
ja niinko ilonen pörriäinen,
kumpiki tietää ja luottaa,
että uuessaki kukassa on mettä.


Sivujen alkuun tästä


148. Ymmärrettävvää

Suon lämpimästi sulle
ja kaikile ihmisille,
omat puhheet ja ajatukset.

Kukin taaplaa tyylilhään,
niinko linnut lentää
siivilhään,
pientä eroa lennossa,
lukekaa vaikka
Lokki Joonatan.

Onko tämä ymmärrettävvää,
onse, maailma on ussein
useammanlainenko äkkiä luulis.


Sivujen alkuun tästä


149. Tylsä tyyppi

Emmie taijja olla mikhän
niinko keskustelija,
tykkään kyllä ihmisistä
ja poristakki,
mutta tykkään enämpiki
tehä jotaki ittekseni
ja varsinki läppien
ja koirien kans on hauskaa,
niinko tänä aamuna,
ko puistonpenkit olit märkiä,
niin istuima onnikkapysäkilä,
että ämmi sai silmile
hyvvää aamuaurinkoa
ja nauroima omia juttuja
ja ainako onnikka tuli,
menimä pois,
etteise kohteliaasti pysähy,
ko net pysähty
ko luulit vissiin,
ettei mummon porukka tiä,
minne on menossa.


Sivujen alkuun tästä


150. Minusta huolimatta, maailma on

Mien usko paljo mithän
enkä oo varma misthään,
epämäärästä
tuntojen,
luulemisten,
uskomisten,
roinien ja aartteitten
sekasuutta, jonka takana,
ympärillä ja seassa
on kaikenlaista ihanaa
niinko kukkia pellossa.

Tietäjät ossaa,
ja tietää minunki puolesta
lahkot ja luokat,
mutta sitä mie ootan
itteltä, ettäkö näen kukan,
älyäisin, että siinon kukka,
ainutkertanen kukkanen.


Sivujen alkuun tästä


151. Meilon kaikila kultanen sisin

Met ihmiset olhan
monien maailmojen väkeä,
henkiä ja sieluja
ja avaruuksien matkaajia,
kulema sfääristä toisheen
ja jokhaisen sisälä
on puhasta kultaa
ja rakhautta.

Mooma enkeleitä
mökeissä ja valtateilä
ja ens yönäki met näemä
henkimaailmoissa toisia,
kulema niinko poutapilvet
taihfaitten halki erihlään
ja toistemme läpi,
yhessä samalla taihfaala.


Sivujen alkuun tästä


152. Kesän läpit

Laukkoo pitkin teitä
ja tanssaa kesäniityilä
ja tullee uuistunheena
syksylä takasin
vai nyhänmie vasta hoksasin,
nonyhän mooma
täysilä olemassa,
tankkaama aurinkoa
ja satheitten hellyyttä,
lahkheet kulluu
ja helmat kastuu
ja syän luottaa
ja täysilä keinuu
ja taihvaakki nauraa
meän kans ja taas
tunnema elämisen arvon
ja sen merkityksen.


Sivujen alkuun tästä


153. Rakhautta maailma täys

Selittää, ennoo saanu aikaseksi
soittaa, en soita kelheen.
Sanoa, sie ajat yhtä
reiphaasti ko äiti.
Kysyä, onko se taloyhtiö hyä.
Aanata etukätheen
ja siihräyttää toolia,
että toinen saa imuroitua siittä.
Kattoa taivasta
ja pällistellä sitä.

Suu reuolhaan rakhauksien
hokeminen ei auta,
jossei rakasta
ja jos rakastaa,
touvvaa kiini siihen,
mitä elämä kyssyy
ja suo ja tarjoaa
niinko koiran pentu
ja sitte nukahtaa yhtäkkiä
sattaa tai paistaa.


Sivujen alkuun tästä


154. Mee sinne, missäse toinen on

Ko porisen jonku kans,
pitäs aina muistaa,
mennä sinne,
missä toinen on.

Pyssäyttää omat
pään sisäset höpöttelyt
ja toisen päähän kuvittelut
ja vain kokea ja tuntea
toisen ihmisen maailmaa,
ittessä, käsivarsissa,
ympärillä, ilmassa.

Että mullois syän
ja pää, joka tuntee toisen,
että näkisin ja kuulisin
hyvin ja kunnola,
sisäsellä mielellä.

Aivanko mullois tyhjä
vihko, ei minun
eikä kenenkhän vihko,
ko tämän hetken vihko,
jonka sivuile kuvittuu
toisen ihmisen olemista
ja elämistä ja asioita,
hiljaa, sievästi, rauhassa
ja paljon enämpiko sanoja
ja methän vain istuima
pirtin jakkaroila.


Sivujen alkuun tästä


155. Sie lähit

Lähit ensin sinne,
missä sullon se viltti
sielä vihreälä niitylä
ja vilposta vettä vatissa.

Jako meän porukka somettaa,
sillon muistan sinua.
Lenkilä tullee miehleen,
ko puhuima kenggistä.
Eikä ennää tarkentavia
kysymyksiä.

Kahvia keitämä, sie sielä
ja mie ja met täälä,
mutta päivänä muutamana
met samassa sfäärissä
jatkama toistemma tukemista,
kuuntelemista, nauramista,
höpisemistä, itkemistä
ja porukalla syömistä.

Siihen asti ja siltikki
met porukalla nähhään,
ja sie meän syämmissä
ja sielä jossaki,
toisissa ulottuvuuksissa,
joita met voima
vain aavistaa.

Ja muuten solit meistä paras,
kysehleen, millon nähtäs,
mutta emmä huoli,
nähhään kyllä,
tällä ja tuolla puolen ajan.

Syänhallaus t. hilkkapien


Sivujen alkuun tästä


156. Tapahtukkoon tahtosti

No huh huh, eikös
minun tarttekkaan
toivoa ja kysellä
koko ajan,
että kaikki hyvin.

No ei tartte kysellä
ja semmonen kysely,
kertoo sinusta
enämpikö siittä asiasta
tai kohteesta.

Riippuvuuksiien naama
on monellainen.


Sivujen alkuun tästä


157. Parvekeraportti

Ryystän kahvia
jako oon pöhlö-pahvia,
minua ilon-itkettää,
sulonen aamu,
Hertta vieressä toolila,
vilkutan ihanille naapureille,
kuvvaan näkymiä,
kiitän elämää hetkestä,
tästä elämän pätkästä,
voiko tuntuu hyvältä,
sisältä ja syvältä
ja silmät ja iho
saa aamuvaloa,
kaunista aurinkoa,
ihkua päivää murut!


Sivujen alkuun tästä


158. Kävi köpösesti elämän mäiskheessä

Meni kuppi nurin. Kupissa oli jo tarpheeksi ja viimisestä johtuen, sanon vain, en luule olevani minkhään mikhän asiantuntija enkä tiä, kuinka ittekästä on jakkaa valokuvia ja jopa omasta elämästä ja ittestä, hahhahhaa, naurattaaki.

Eniten nyt häiritti ilkeily ja toisten kyttääminen, mitä siittä, jos toinen aattelee ja tekkee toisela lailako mie, suotakkoon meile kaikile omat jutut ja omat virhheet ja erhheet ja sortumiset.

Mie näen asioita, jokkon meän eessä ja ympärillä ja jokkei ole kivoja eikä kauhniita ja pielessä ja rumia, on ihan turha meän keskehnään niistä kähistä ja osotella toistemme tekemisiä ja olemisia, josne nyt kutakuinki on Suomen lakien sallimia siis.

Ja on laittomuuksiaki, joistei olla yhtämieltä, niin päättäkhöön niistä oikeuslaitokset.

Ja sanon kyllä, jos on sanomista ja useamppaanki kerthaan ja mielipitheen vaphaus on kans tärkeää meile kaikile.

Mutten ennää joka foorumilla toista enkä jaa ajatuksia ja käsityksiä, joista ymmärrän, että olhan niin eri mieltäkö olla voi, antaa olla minun puolesta.

Ja vieläki suon sulle oikeuen omhaan oikeaasti, anna pallaa ja samat suon ittelekki.

Niin, minun on vaikea sietää holhoamista ja sitäkö, yritethään kääntää minun päätä, siksi en yritä kääntää sinunkhan päätä.

Useasti oon sortunu selittään asianlaitaa, jostoon jotaki mieltä, niin selittäny siksi, että moisin rehellinen ja avvoin ja että toinen tietäs, minkälainen olen ajatuksiltani, mutten ennää usko semmosseenkhaan.

Mie aattelen, että met vaistoama(?) tai tiämä toisista niin paljon enämpikö mitä sanat sannoo, sanat on kovia ja enämpiki erottavatko että yhistäisit meitä.

Ja kuinka monet kyllästyykö oon niin jääräpää, mutta saa minhuun kyllästyä, en vain käsitä, miksi siittä pitäs kenenkhään olla pahalla mielellä, jopa vihanen.

Mä oon, mikä oon enkä käy ees vaihtelusta, hahhahhaaa, nyt en taaskhaan lue tämän alkua, sitä mistä alotin tämän höpinän, kiitosko sain tähän skriihvailla taas.

Ja mihin sie meet ja mitä oot, ota mukhaan ystävyyttä, iloa, rakhautta ja rohkeutta, menhän kaikki sinne, minne meän on itte kenenki millonki mentävä ja niilä evhäilä, mikkon.

Ja sehän oliki tässä, soriko söpötin mitä sattuu teän pääle ihanat ihmiset, kiitosko ootta ja jos teistä, jotaki sanon, niin mullon sivut täyänä mahtavia, korvaamattomia, sitkeitä sissejä, ei muutako jatkama matkaa ja pus pus.

t.hilkkapien, 20.6.2022


Sivujen alkuun tästä


159. Juhannuksen hengget

On vihreää ja vehmasta
niinko syreenipensasta
maistas ja haistas
ja kaikkon niin kauhnoista
ja ihanaista.

On juhannuskoijjut,
soreat ja koreat
ja silitetty tuuki
pöyälä ja porsliinikupit
teefatin kans,
siittäki sen tietää,
etton kesä ja juhannus.

Entäsnet rapajälet
laattioilako läpinrootanat
tömhäyttäny laukkoa
märin jaloin uimasta
sisäle syöhmään.

Juhannuskukat kukkii
ja mettän käet kukkuu
ja jos saama hönttästä
tätä elämää etheempäin,
tullee uusia
kuvituksia ja huvituksia
ja saama elämänkirjoja
plarata,
loittuja lukea,
taikoja tekeä,
plummia kerätä,
juhannustansseja
valssata ja rokata,
sulhot ja morsmaikut
pokata ja plokata

Aurinko paistaa,
taivas antaa kaistaa,
maa horisonttia maistaa,
taijjat ittehään toistaa,
lummous kiiretta laistaa,
saama suven hellyyessä kelliä
ja keitellä juustovelliä.

Niin kaunista on kaikki,
on vain ilma ja henggitys
ja henkien kantehleet.


Sivujen alkuun tästä


160. Albatrossi

Maailmat ja meret muuntuu
ja kuut ja tähet
kaartaa uusile kehile
ja meän ajatukset,
oottamiset ja asentteet
luo meän maailmat,
ittekenenki avaruuet
ja ikiomat kaikheuet.

Jos mie lakkaan
kehittelemästä unelmia,
nakkaan pois
elämän ja kuoleman
aatokset ja ootukset
ja otan itteä
hellänlujasti käestä
ja hymmyilen leveästi,
niin miehän nousen lenthoon,
maalliset haihtuu
ja lennän keveästi,
niinko albatrossi,
joka vaphaana vain liitää.

- 26.6.22 hilkkapien


Sivujen alkuun tästä


161. Onnet kynnyksillä oottaa

Onni eijjoo tavote,
siihen ei voi
pyrkiä eikä sitä tavotella,
son aina paikalla.

Onnella eijjoo kylkiäisiä
eikä ehtoja eikä syitä,
sillon vain seurauksia,
son niinko hellä hallaus,
joka kynnyksillä oottaa
ja lipsahtaa heti paikale,
ko antaa vähänkhään
tillaa sen tulla.

Onnen vilhaus ilahuttaa
niinko rusina repussa,
ko on itte valmis
ilahtuun siitä.


Sivujen alkuun tästä


162. Että sinut näkisin

Näenkös mie toela,
kuka ihminen
minun eessä on.

Ilman ennakkoluuloja,
ilman tykkäämisiä,
ilman ehtoja.

Vai kohtaankos mie
vain oman mielikuvan.

Piänkös mie loputonta
teatteria ihmisten kans,
jaan rooleja ja naamareita,
paan sanakki suuhun,
ainaki mielessä,
aattelen, sitähän
se kuiteski tarkotti.

Esitänkös mie jumalaa,
joka kysymättä tietää
toisen tuntoja, ajatuksia
ja sisäsiä asioita.

Ja koko ajan siinä eessä
läsnäoleva ihminen,
ihminen paikan päällä,
kohan hiljentysin
ja näkisin.


Sivujen alkuun tästä


163. Kesämielii

Kesä tulla koikkelehtii,
aurinko lämpöä lainehtii,
lehet puihin pykäs,
lintujen kurkut rykäs,
kukkia kansa keräs,
pään tyhjäks pyyhkäs,
ilosta nyyhkäs,
valoa ja lämpöä kokos,
heltteestä lakos,
kuumuutta manas,
niityile laukkas,
ukkosta paukkas,
rakheita koukkas,
kesäeliksiirit naukkas
ja nauhriista haukkas.

Naatista keitti vellii,
että jakso kellii
ja toista hellii
ja kolmatta karamellii
maistelttii, nii,
ja uihmaan rynnättii
ja lopuks unimaakarii
kaikile laulelii,
kauhniita unosii!


Sivujen alkuun tästä


164. Yksinkertasia yhtälöitä

Tasapainonen ihminen
ei kiusaa eikä tehe pahhaa
toisele ihmiselle.

Ihmisen kohtelu tai olot,
joissa hän ellää,
voi tehä ihmisestä
kiusaajan tai rikollisen.

Ymmärtäväinen ihminen
ei töki, närpi, leimaa
eikä mitätöi tahallaan
toista ihmistä.

Ittetuntonen kykenee
lukheen tilantheen
ja näkheen toisen ihmisen
ja kunnioittaan tätä
semmosenako hän on.

Viisas ihminen ei syytä
toista ihmistä
omasta olosta
eikä omista tuntheista.


Sivujen alkuun tästä


165. Mitähän tapahtus

Kuinka helposti met
riistämä toisia ihmisiä,
mitätöimä ja pilkkaama
tai alama vängätä vääräksi
toisten tekemistä
ja heän ommaa oikeaa.

Ja sillonkiko hän on
ilonen ja ylpeä
omasta käsityksestään,
meän pittää tulla ja puuttua
ja pilata toisen ilo.

Mitähän toelaki tapahtus,
jos hyväksysimä
toiset ihmiset
ja heän mielipitheet,
kunnioittasima hellästi
ja kuuntelisima onnessamme,
nuinki voi aatella
ja kattosima rauhassa
toisen tyyliä
hihtoa ja huhkia
kesät talvet
elämänsä omila varsiteilä.


Sivujen alkuun tästä


166. Amatöörit asialla

Net harjottellee
rakhautta,
ihan amatöörimäisesti,
ilman sertifikaatteja.

Rakastaa jopa
amatöörimäisyyttä,
ittessä ja toisissa,
sitäkikö tehhään virheitä,
hämmennystä ja horjumista,
sitäko ei ymmärretä,
ajatukset sekoaa
eikä osata sanoa mithän
ja tullee vaivautunu
hiljasuus.

Amatööri sanassa
ama tarkottaa rakhautta
ja tööri tekijää.


Sivujen alkuun tästä


167. Missäs net herähneet on

Ei mishään,
ei toinen parempi toista,
ei heränneempi,
ei valaistunheempi
eikä tiedostavampi.

Jossaki asiassa,
jossaki suhteessa,
jossaki mielessä,
kyllä. Ehkä.

Samassa venheessä
olhan kaikin
ja joka ihminen
on opettaja toisele
ja joka kohtaaminen
antaa jotaki,
vaikka sois
kivi mettätielä.


Sivujen alkuun tästä


168. Aborttipuhheet

Ko kuuntelen näitä puhheita aborteista, jään ussein ihmettelheen, miten tämäki on niinko joku puolesta vasthaan asia.

Minunhän häätyy aika ajoin sönköttää julki omia varsinaisia avvautumis-aatoksia, siis koko ajan, mutta en tarkota provosoijja.

Alotan sanomalla, en moralisoi kenenkhään päätöksiä omasta ittestä ja elämästä, mutta minua ei kait olis jos nykymeininki ois sillon maailmassa ollu ja se ajatus tekkee sen, etten ossaa olla puolesta enkä vasthaan tässäkkään asiassa.

Enkä luule yhthään, että tämän hetken puhheenaihheissa ois minusta kyse, ei ole minusta kysymys juuri koskhaan, mutta tässä ajassa kärjistyy joka elämän asia, minun mielestä.

Jos ois sillon ollu tämän hetken meininki, minun aivan liian nuoret vanhemmat eijjois perustanheet perhettä, menheet Kekkosen luvalla naimissiin eikä meitä vanhimpia läppejä ois ollenkkaan. Äitilä oli 18 vuotiaana 3 lasta.

Ja kuinka syämmessä tuntuuko aattelen, vaikka äitiä, jokoli Karjalan evakko, Viipurissa 1935 syntyny ja lapin perukoille kulkeutunu lapsuuen evakko. Elävä elämä on semmosta, ei luokittelu ja ryhmittely auta tosiasioitten eessä, semmonen lapsuus äitilä vain oli.

Muttako äiti ja isä tapas toisensa, isä oli laphiin komennettu varhmaan yksinäinen nuori tullimies, niin net rakastu ja tässä olhaan.

Net muisteli aina, että het luuli, ettemmä pysy henggissä, että Hilkka täyttää 5v ja sen jälheen net päätti, että meile, siis meän perhheele käy hyvin ja hyvin teit ja hyvin on käyny.

Isoisäni, siis äitin isä meni miihnaan soan loputtua ja Vienankarjalassa syntyny mummoni jäi keskeneräsen mökin ja lasten kans rakenttaan mökin ja elähmään lasten kans.

Sitte minua vuotta vanhempi sisko kuoli 12v, mie olin 11 ja seuraava 10 ja oli niin monta asiaa, mutta onnea ja iloa kans.

Taas selitän omia polkuja, mutta asiat ei ole niin yksoikosia eikä toisen asioita tiä, kaikila oma polkunsa ja kiitoksen paikkansa, mulla son tämä ja moni muuki elämän asia.

Se, että nuori alkaa oottaan vauvaa on aina oma tilantteensa ja kohtalonsa, jos niin saa sanoa.

En voi tietää olosuhteita enkä ees kokonaisuuksia, mutta vauvatehtailu, aborttitehtailu, ihmiskauppa, kidnappaukset... mitä kaikkea kurjaa, niin se, että vauvojen elämä katkastaan, siinä on kysymys, johon ei mulla tietenkkään vastausta.

Entä se, että kaikenmaailman piikeissä ja jos missä aihneissa, sanottaan olevan sikiöitten soluja.

Ja Usassahan päätösvalta meni osavaltioihin ja sehän on hyvä, kannatan päätösvallan siirtymistä ihmisiä kohti.

Nojoo, ihmehän son, että mie tässä höpöttelen kirjotella, niinko on sinunki elämä, son aivan ihmeellinen ihme.

Ja pyhä, onhan elämä ja elämän syntyminen pyhä ja ihme.

Onneksi mie lopetan nyt, enkä tosiaan tarkota häiritä kethään, tarkotan sanoa, että muistappa ämmi ittekki, asioissa on monta puolta.

Ja ylleisellä tasolla ottaa kantaa ja toistaa ylleistä mielipiettä ei kerro ymmärtämisestä.

Rakastavia ja kiittäviä terffeisiä tälle ja tuole puolen ajan t. hilkkapien


Sivujen alkuun tästä


169. Hyvä päivä tulossa

Maailma keulii
ja yhtä aikaa,
hyvä ja tosi
ja oikeuenmukasuus
on jo täälä
ja koko kaikheus
hyälä päälä.

Elämä uueksi järjestyy,
systeemit tervvehtyy,
väkivalta väistyy,
käyhyys niistyy,
ja ämmi vieläki uskoo,
ihmiskunnan
suuhreen syähmeen
ja luottaa
tapahtumien kulun
salaperässeen viishautheen.

Huomenta raksut murut,
siuhnausta kaikile,
voikaa hyvin ja jaksakaa,
hyä päivä tulossa.


Sivujen alkuun tästä


170. Mitähän se sillä tahtoo

Tint-tanttan-tallal-lei,
mitähän se sillä tahtoo,
kose päin näköä sannoo:
eksolekhan feministi,
soot kommunisti,
oot sinisilmänen idealisti.

Voin porista kaikesta,
mutten ota ittele mithän
isti enkä ismi -viittaa
enkä moo vapaehtosesti
menossa mihinkhään kaaphiin,
en kophiin enkä lokehroon.

Moon tänhän tätä
ja huomena tota
ja nimittelen itte itteä,
jos tarve yllättää,
silviisii ja tällee
ja huh hah ja hellurei
ja hellät tuntheet.


Sivujen alkuun tästä


171. Vaphaita virtauksia päihväästi

Paranneltavia asioitahan riittää loputtomasti, otama hetkestä vaarin, otama hetkestä kiini.

Viallisia ja surusia asioita on helppo löytää hakemattaki, semmosia molhan.

Asioitten vatkuttaminen, ihmiseltä ihmiselle ongelmien toistaminen heikentää ihmistä, tukkii ja hukuttaa meät kaikki. Vie voimat.

Asioita voi kyllä kattoa ja seurata menettämättä omia elämänvoimia, ommaa voimaansa, nyrjähtämättä ittesthään, mutta pittää olla hereillä ja tarkkana.

Miksi siis antasima tämän ajan sotien, hallitusten päätösten tai vaikka rahauutisten pilata tämän hetken, emmä miksikhään ja siksi ilo ja valo saa tulla.

Ja net surusat, pelottavat ja varsinki katkerat ajatukset ja puhheet vain lissääntyy sitä enämpi, mitä enämpi met niitten maailmassa pyörimä, puhuma, kuuntelema eikä se maailma sillain parannu.

Eikä ole oikeaa eikä väärää, kaikella on tarkotuksensa. Se, mitä on tapahtunu, se tarvittiin, että olhan tässä, missä nyt olhan. Kaikki hyvin.

Nyt on hyvä hetki. Hetki, johon meät on johatettu. Hetki, joka meile on annettu.

Sitä voi ihan itte lahjottaa ittelheen ihanan hetkenkö alkaa elähmään sitä, elähmään ihanaa hetkeä just nyt.

Ja aina on aihetta kiitoksheen ja ihmettelhyyn ja ihmeitä ihan pulpahtellee koko ajan ja täyttä laukkaa etheenko antaa vain ittensä nähä niitä.

Virtaavien energioitten, ihmeitten ja kiitosten ilosta päivää koko maailmalle ja sen asukhaile, jos soppii, pus pus!

- hilkkapien


Sivujen alkuun tästä


172. Mie

Lupasin
joku kerta,
kuvvaila itteäni,
onkhanse kerta nyt.

Pösilö, tosikko,
ääriainesta
ulkokehän väkeä,
keikkuu ja köpöttellee
maailmojen laijjoila.


Sivujen alkuun tästä


173. Leikissä kaikki on mahollista

Mie leikin tätä minun pikkuelämää ja joka aamu ihmettelen ja kiitänkö heräsin ja kattelen sitte sitä mukkaa sitä kaikkea mielenkiintosta ja jännää, mitä päivä tuo tullessaan.

Minun äiti lähti pois tästä elämästä kesken hänen leikkinsä, kesken osallistuvan ja vauhikkaan elämänsä. Yhtäkkiä yllättäen, ilman yhtäkhään varotusmerkkiä, mutta ehkä on joku elämänsopimus, jonka mukhaan kaikki meni oiken.

Eikä äiti kereny aatella mithän testamentteja, hahhahhaa, en tarkota rahallisesti, mutta meile ommaisille niinko tämmösiä meile vanhoile tyypillisiä muisteluita tai jotaki semmosia sei keriny tehä.

Jäi kyllä net runot ja päiväkirjat, jokka mie sitte luin ja itkin ja luin. Runot julkasin sitte myöhemmin minun omila sivuila: Keskusteluja äitin kans https://www.laronia.com/runo2.html.

Ja sitte met kukin jäimä leikhiin ommaa elämänleikkiä. Ja kuinka ussein kaipailin, että voiko oisin saanu nähä äitin vanhenemista ja saanu vanhenevan naisen mallia.

Itkin sitäkikö mie en saanu äitiä hoitaa, niinko äiti saatto-hoiti oman äitinsä sielä minun lapsuuenkoissa. Äiti lähti itte alle kahen vuen päästä äitinsä lähön jälkheen.

Isä puhu ussein, kuinka äiti lähti seisovilta jaloilta ja hän kitumalla, niinko isä itte sano, mutta sano vielä, älä hilkka suunnittele tulevia, varrautuminen ja huolehtiminen etukätheen on väärin ja turhaa. Joka ilta se kiitti päivästä ja kiitti minua, vaikka etäpesäkheet vuoti ja kivut oli kauheaa.

Isä oli rohkea ja elämänsä kanssa sinut. Sovussa elämänsä ja maailman kans. Isä eli pitkän elämän ja kiitti kaikesta.

Isän sain saattohoitaa hänen koissaan, isällä oli melanooma ja siittä oonki niin kiitollinen, että sain nähä ja seurata, ko ihminen jättää tämän maailman asia kerralhaan eikä noin vain kesken lennon.

Äiti oli elosa, ilosa ja valosa Viipurissa syntyny Karjalan evakko, joka uskalsi ja teki mitä tahto.

Varsinki se, että äiti teki, mitä tahto ja halus, vaikka kuka ois sanonu mitä, se lohutti ja tuntu ihanalta ajattukseltako surun kans yritti selvitä.

Ja kiitos teile, isä ja äiti ihmisenmallista, olitta rohkeita ja rehellisiä elämän kovien asioitten kans.

Minun elämänleikki jatkuu vielä, näköhjään, ja täälä kaukana lapissa tullee kaikkea miehleen ja miehän oon ollu joka kesä täälä, melkein koko elämäni ajan.

Ja nytko oon ihan yksin, tai Hertan kans nytko mullon Hertta, niin kuinka sen yksinolonki koen etuoikeueksi, pää jotenki selviää täälä ja leppään ittessäni, hohhoijjaa, mutta jotaki semmosta.

Äitihän ei juuri mulle syvällisiä(?) keriny sanhoon, mutta kerran se sano, että sie et vaatinu lapsena mittään, ja että hän on nyt oivaltanu, että et osanu vaatiakko sinua ei keritty kuunnella eikä ees ottaan sylliin.

Muistan sen hetken. Se sävväytti heti, mutta aloin lohuttaan äitiä ja sanoin, ettähän tet voinukko oli niin paljon kaikkea ja olitta liian nuoria.

Isän ja varsinki äitin nuoruus oli asia, joitei tarvinu salata, se näky ja tuntu ja siittä puhuttiin vaphaasti.

Mutta että mie pilvenreunalta olin valinnu semmosen lapsuuen, siihen liittyy tämä minun ilo lätistä ja löpistä näitä minun kirjotuksia ja maalauksia ja jos mitä höpötyksiä ja varsinkiko nyt mulla on aikaa.

Oon ollu aina innokas leikkiin, rakastan nukkeja ja nämät kirjotukset on minun leikkiä ja ajatukset selkiää ja hoksailen jotaki yllättävääki välilä, ko kirjotan omia pöpinöitä.

Mutten tarkota rasittaa kethän, siksiki some on hyvä, kuka haluaa seurata ketäki, son vappaaehtosta.

Kiitos, kiitos, kiitos ja heips ja jatkuu huomena, jos elämä suo.

- hilkkapien, Lapin mökissä 18.7.22 klo 13:01

174. Sillonko elämä vaatii

Tämä tämän vuen alkupuolikas on vaatinu ja koskettanu, no tietenki ennenki jako on näin vanha, mutta kuitenki, tuntunu, että solmuunnun lähtöjen ja kuolemien ja eripurien ja muistisaihrauksien ja muitten vakavien saihrauksien ja asioitten kans.

Yhä uuesti olen ittele toistanu, mie en ole itte sairas eikä mulla ittelä hättää, välilä märsässy ja taas kokenu kiitollisuutta, ko elämäntie mullaki ollu niin rikas.

Ja valo voittanu ja voittaa ja kaikkea mahtavaa, kuten vaikka kesä ja se, että tartun kivoihin tekemissiin, siis höpinöihin.

Pus pus kaverit, kyllä se tästä, vielä on kessää jälelä ja tämä hetki. Eilen puhuima Hilkka Oon kans, kuinka tämä hetki ja se, mitä omasta mielestä arvokasta tehhään minäki hetkenä, son sitä elämänlahjaa, mikä meilä on.

Ja miehän maallaan joka päivä yhen maalauksen ja kirjotan yhen hömpätyksen Älä nujerru -kirjhaani tai siis, jos luontuu.

Eläkkeestäki kiitän, varsinki muistan ilahtua nytko on taas kuun 1. pv, onse ihmeellistä, että noin vain tullu tilille.

Paljon on aihetta kiitokseen, huomaanko vaan aattelen asiaa.

No nyt meni ula-aalloile, piämä huolta ittestä ja rakastavia ja kunnioittavia terfeisiä jokhaiselle.

t. hilkkapien


Sivujen alkuun tästä


175. Kaikile hyvät ja jyvät

Viha, kosto ja katkeruus
kulki perävilkhaan,
kilkkas nilkhaan,
löi ja pilkkas,
mursi syäntä silkkaa,
puristi päätä,
kiristeli hamphaita,
kunnes yhtäkkiä vain
met näimä heät,
kuuntelima tarkasti
ja aurinko paisto
ja ihan vaivihkaa
synty peri-ihmisyys,
elämää möyhi,
rikhauet pöyhi
ja jako kaikile
hyvät ja jyvät,
siittä kiitokset syvät,
kiitos, kiitos, kiitos.


Sivujen alkuun tästä


176. Tyytyväisen rukhous

Meilä jokhaisela on se,
mitä meilä kuuluu ollakki
ja huomena taas varmasti
perempi ja hyvempi,
aatteleppa ite!


Sivujen alkuun tästä


177. Puut puhhuu

Tai ämmi taitaa selittää nyt puujuttuja.

Tai puut kuuntellee. Kartanolla puista tullee isoja ja paksuja, ko net tietää, että mie aina vahtaan ja puhuttelen ja ihhailen niitä.

Samoin minun veli. Matti saattaa yhtäkkiä soittaa ja kysyä jostaki puusta ja sitte met porisema siittä.

Viimeks en meinanu hoksata, mistä puusta se puhhuu ja nytko oon täälä, ihmetyttää, miten en heti älyny, nyt tuntuu, että joka puu on mulla niin tietopaikassa ja selkeästi mielessä.

Yhestä männystä ilmotama aina toisile, mitä sille kuuluu eli kumpi ensin kevhäälä tullee tänne, ilmottaa, miltä vaikuttaa, että miten puut ja varsinki se mänty näyttäs selvinheen talvesta.

Sen männyn tarina on semmonen, ettäkö Santeri ja Valtteri olit pikkusina minun ja isän kans täälä, net huitas sen pikkumännyn poikki. Isä sito kankhaala sen sitte ja son jo korkea mänty eli se toipu mokomasta häverikistä.

Niin jako isä sairastu, Matti kävi kattoon täälä puita ja otti kuvia isälle, että mitä puile kuulu.

Pakkanenhanse varsinki tappaa puita, yhtäkkiä joku koijju mustuu ja kuolee pois.

Muttase, että mökin lähellä puut kasvaa isoiksi ja korkkeiksi, son ihmeellistä.

No puut ja penshaat ja menninkäiset, son taas ilta ja kohta, hyvyöt, sovkot, sömnött, pai pai, nukuma hyvin, että aivoista lähtien kaikki puhistuu ja huuhtoutuu sirkeäksi ja virkeäksi. - hilkkapien, Lapinmökillä 16.7.22


Sivujen alkuun tästä


178. Jätä ovi auki

Tai ees raolheen.
Lukitut ja suletut,
kiini naulatut
ovet ja mielipitheet
kappeuttaa ja koppeuttaa,
kovettaa ja luuduttaa
niin, ettois ihan sama
heittää lusikka nurkhaan
ja kuolla.


Sivujen alkuun tästä


179. Muistot tuntuu

Onse kuulkaa tunnekko vettä sattaa kaatamalla ja menin tuone vinthiin lappaan kirjoja.

Ja työnä ja aikana vain tämä hetki.

Ja satheen humina ja sielon meän pikkukoulu-vihkoja ja piirustuksia. Siis muutama vain, mutta sitäki suloisempia muistoja.

Muutenki täälä keskittyy yhtheen asihaan kerrala. Varsinkiko mie en oo mikhän käytännön ihme-emännys, niin jouvvun olheen tarkkana, vaikka että mikä puu paan alle, mikä kiukhaan ja mikä sisäle kamihnaan.

Tai veen hakemiset kaivosta, ettei vesi lopu kesken kaiken ja jouvvun kaatosatheessa pumppaahmaan vettä.

Niin ja kuinka ussein kyynelheet valluu poskile, ylleensä ihmettelystä ja kiitollisuuesta. Oon menny semmosseen maailhmaan, että kiitollisuus on ylleensä itkun sävy.

Äskenki katoin sahanmuha-vintin nurkkapuita ja aattelin, kuinka net karjalais-evakot äitin vanhemmat oistu tänne lapin perukoile ja alko tekheen tätä mökkiä ja mummo sitte touhusi kotimökin valhmiiksi.

Mummo sano aina, rakas kotimökki tästä mökistä.

Mummon mies, minun isoisähän meni miihnaan täälä ja jäi kaikki kesken. Tässä mökissäki vasta vain pystöt, siitton valokuvaki.

Niinko minun äitiläki, sillä oli ideoita ja touhuja käet ja pää ja syän täynä ja yhtäkkiä sen elämä oli ohi.

Äiti ja mummo kuto aina ja teki jos mitä kauhniita kirjo-ompeluksia. Ja siis voi haikeus, äiti ei koskhaan kereny tämmösseen lorvimis-elähmäänkö mitä mieki jo useamman vuen oon onnessani eläny ja kiitelly.

No otamakos nyt kahvit, kiitosko saan höpistä teilekki, fb on niin jeee mulle, niih ja kiitos.

- hilkkapien ja hertta-koira vähän levähtää.


Sivujen alkuun tästä


180. Kiitos kiitos kiitos!

Rakhaat kaikki timantit, ihanat ihmiset, kiitos ihanista palhautteista ja paljon syänmerkkejä ja onnessaan hymmyilevä naama!

Rehellisestikko ommaa elämistä ja tekemistäkö aattelen, mie elän tilantheessa, jossa saatan mennä sinne tai tänne, lukea, kirjottaa ja rustata jotaki tai sitte olla rustailematta yhthään mithään, ihan sama.

Ja teen ja kirjotan, vaikkei kukhan välittäs eikä tykkäis, se on toellisuus. Ja kuiteski tuntuu ihanaltako teitä kiinostaa ja tykkäättä, kiitos joka ikisestä tykkäämisestä

No sitte hoksaan, etten tartte mithän taidenäyttelyä enkä varsinaista esittämistä tai kirjaa, se itte tekeminen on se ihana homma ja oon aatellu, että jos joku saa iloa minun hömpätyksistä se löytää minun sivuile tai vaikka fb:n timantteihin, ei minun tartte mitenkhään päköttää näitä tai tätä kirjan tekoakhaan. Teen niinko luontuu.

Varsinainen esittäminen tai taidenäyttely on asia itteshään, son oma projekti, jonka otan tai jätän, ihan miten millonki itte katon. Ja tähänki asti ollu ihania taidenäyttelyitä ja esittämisiä, kiitos niistä kaikista kaikile.

Ja sanon näin menemättä enämpää siihen, että elämäinen on ittessään luovuutta ja luovuus ja taitheellisuus on minusta pelkkää asennetta ja katsantokantaa tai kattomistappaa, nähä maailmaa taitheellisesti, elämistä taitheellisesti joka tilantheessa, jookos, käsitättähän tet?

No siis mie katoin vanhaa villasta pääpantaa, jolla oskari ja hertta ussein leikkiny ja jokon tyttären vanha, sillä siis ei ennää tehe mithän, mutta siinon tähtiä, kuottu sillain, että siinon tähtiä tai lumihiutahleitakohan non.

Ja tämä ajatuskulku lähti tuosta villapannasa, että voisin askarrella jonku jutun nuista tähistä, hä, voisinko, no voisin tietenki, mutta miksi, no seku vain, onko järkee, ei ole, no mutta missäs minun touhussa on järkeä, ei missään.

Perusjutut hoijjettaan ja sitte olhanko ellun kanat, son hyä sanonta ja ellun kanoissa mie nyt piehtaroin ja kaihkeroin ja mie tehen tuon villapantajutun kyllä, se lahjotti mulle jotaki niinko elämisen selkeyttä. Tehe vain sieki sitä, mikä huvittaa sinua itteä, tehe vaphaasti, tehe ja tehe, älä yhtään tärkeile tai teeskentele fiksua ja filmaattista, tehe sitä mitä rakastat, mikä tuntuu kivalta ja hyvältä.

Ja minuttiki höpisemistä riittää, josson omaehtosta tekemistä tai olemista, mutta nytton kahvit juotu elämän ja taihteen äärellä ja mentävä meän on, tänhänki on yks tärkeä elämän päivä, toista tätä päivää ei missään pankissa ole ja nyt on heti elettäväkö elämisen kutsu on käyny, elämisen lahja saatu, mars matkaan sillainko meile itte kellekki on mahollista.

Heips ja hallaus, iloikkaa ja hymmyilkää ja tehkää niinko teile ittele hauskinta ja parasta on.

- hilkkapien, 22.7.22 klo 14:50


Sivujen alkuun tästä


181. Äähneen puhumisen sietämätön kevheys

Joskus mullon joku ajatuksen tai idean aihio, mutten saa kiini siittä, se vain pyörii tuossa suupielen seuvussa ja syö minun elämisen energiaa, henggityski käy raskhaaksi, mutta siihen mullon ittele kelpo konsti, höpisen ittekseni äähneen tai vaikka fb-seinäle melkein mitä sattuu.

Siinä höpisemisessä tullee olo aivanko oikeasti puhusin jollekki. No puhunhan mie.

Ensinäki minusta on niin hienoako ihmiset puhhuu suohraan ajatuksista, joitten takana net itte on.

Ja siittä sitte aattelen, että alitajusesti mie itte tiän siinäkö porisen, että tämä asia ei ihan näin mene, mutta olkhon nyt. Ja samoin luulen käyvän muilekki ihmisile.

Paukuttelen omiani ja jatkan matkaa, son hyä niin, jos siittä saa tasapainosen olon, saa energiaa, josse tuo jotaki eikä vie eikä kuluta.

Mutta näitten muka hienojen ajatusten alla, mullon käsitys, ettemmä met oikeasti tiä, miten maailma makkaa tai miten maailma on.

Ei meile mishään kerrota, siittäki olen varma. Ei kukhan voi kertoa. Elämä ja maailma on ihmistä isompia.

Meile kerrottaan ylösalasin ja nurin perin, huiplanterin kerin ja vaikka muka tietheenä sanottaan. Ja siksi mie ja met ja tet saama vaphaasti pähkäillä ja ihmetellä.

No tämänki tet tiättä, että nuin mie aattelen.

Mutta nyt on jokku yhtäkkiä sanonu, ettei hekkään usko, mitä meile kerrottaan maailman menosta ja ihmetelheet, miksi meitä pelotelhaan aamusta ilthaan ja son vahvistanu mulle oloa, että meän tosishaan puhuminen ja tämmönen ilmaseminen ja son vain jotaki energiaa, ei oikeaa eikä väärää.

Ei oikeaa eikä väärää ei ole ja sitä, minkä tiämä alitajusesti tai syvälä sisimmässä meile toeksi, sitä met emmä usseinkkaan hoksaa, ei vaikka toinen sanos ja siittäki on matkaa, että itte alkaa kuulla syänthään ja nähä asiayhteyksiä ja asioitten taka.

Huu, äläpä ajatuskulku karkaa, siis emmä met teeskentele, mutta memmä jaksa tai emmä voi tai emmä uskalla pyssäyttää sitä pelottelun kuuntelua, kouhkasua, voivottelua tai kauhistelua, mitä maailma meile syöttää tai ees sitä, mitä oma mieli pyörittää.

Tuntheet ja ajatukset tarttuu, uskon itte sillain ja sitäkö mie aattelen, niin satuin tänä aamuna lukheen...

Nythän mie sen vasta hoksasin, minun ajatuksen poikanen nyt aamula lähti siittäkö luin YK:n onnellisuus-ideasta!

En tykäny koko hommasta, aattelin, että mitä net sekkaantuu joka asihaan. Perustelu oli, että yritettään fyysistä hyvinvointia hoitaa, pittää hoitaa ihmisten onnellisuuttaki.

Siis taisin vähän suuttua tai järkyttyä ainaki, millä oikeulla yk:t ja hallitukset holhoaa kaikkia ihmisiä ja puoli ihmiskuntaa on pakolaisia ja ulkopuolella järjestäytyneitten yhteiskuntien. Siinä mättää ja pahoin.

Jee, muistinhan mie, höpöttelin itteni asiani äähree. Pittääpä tutkia tuota asiaa.

- hilkkapien 23.7.22 Kävivarren lapissa.


Sivujen alkuun tästä


182. Rakhausseinä

Pikkuhilkan sylttytehas lapinmökilä, sukulaisia tällä ja tuolla puolen ajan, ylös ja alaspäin sukupuussa eikä sitä ennää päivitetä, tuo kelpaa niile, jokka täälä käy.

Oon syämmessä jo kauan sitte jakanu mitalit ja prenikat kaikile sukulaisile, selvittäny tilit omasta puolesta, oih oon onnellinen ja vappaa, en tartte kaplakoita enkä ongelmaselvittelyjä, kiitän ja rakastan mä vain.

Moon tutkinu valokuvia, muistoja ja tarinoita ja jokku jokka koen energiaa tai ymmärrystä tuoviksi ja antaviksi oon ottanu matkhaan omhiin mielen maailmoihin.

Kiitän kaikkia kaikesta, enkähän mie ilman nuita kaikkia ja jokhaista ois tämmösenä tässä nyt, höh.

Niin ja mie vastaan itte omista muistoista ja tuntheista ja höpötyksistä ja sukulaiset on yhtä vaphaita ittensä ja omien tuntteitten kans.

Siittä oon kans iki-ilonenko nuot kuvat oli mulla aikasemmin tuohon tyyhliin Hiukkavaarassa työhuohneen seinässä ja isän kans saima porisita niistä niin paljon ja ussein.

En tartte tuota kuvaseinää ennääkö sen verran, että täälä käyessä porisen sen kans ja halutti tänhään esitellä ja sometella se teile, kiitosko ootta.

Muuten en täälä mökilä muuttele enkä parantele mithän vastako, jos joku hajoaa ja jossen itte saa korjattua ja sitte Matti tullee ja auttaa tai korjaa.

Aaah, kuinka oon siunattu höpsykkä hilkkapien tästä mökistä ja kaikesta ja kaikista.

Minun ympärillä on niin mahtavia ihmisiä, kiitos kaikile ja aamen ja pus pus.

- hilkkapien 24.7.22 klo 16.40 Lapinmökki, Enontekiö, Käsivarrenlappi


Sivujen alkuun tästä


183. Sattaa

Sattaa, sattaa aina vaan,
satoihan eilenkin
ja mooma ihan pähkinöinä
ja pellavapäinä
ja nyt sattaa virtahnaan
ilonpisaroita
emmäkä hae valtaa, kultaa
eikä kunniaakhaan
ja taas kohta meile putoaa
valonpisaroita
ja sattaa aina vaan.


Sivujen alkuun tästä


184. Monellaista väkeä tai sitte taas ei

Huomenta maailma ja kaikheus ja rakhaat ihmiset, tunnen ittessä, kuinka mulla erilainen oloko tullee paljon ihmisiä vasthaan ja autoja mennee koko ajan, niinko oon halunukki, koti keskellä ihmisiä ja sen oon saanu.

Mutta melkein 3 viikkoa sillai, että en juuri nähny ihmisiä saati, ettoisin porissu kenekhään kans, seki on mulle niin hyväntuntosta ja aivan ihmeellistä.

Jase, ettei tapahu juuri mithään, yksinkertasia tekemisiä ja joku hithaus.

Nyt Oulussa aamulenkilä aattelinko autot jyrräs, ihmiset ajo pyörälä ja käveli, että kuinka se seki tuntu hauskalta.

Sitte aattelin, onko täälä asfalteila keijjuja ja menninkäisiä ja katoin just sillon asfaltin ja kivijalan raosta nousehviin ruohoihin ja päätin, kyllä on.

Täälon kotitonttuja, jokka vaalii koteja. On talomaahisia huolehtimassa taloista ja non ussein alempana talojen alla. Ja keijjuja kukkien ja puitten ympärillä.

Tuossa vieressä rakennethaan kolmatta 8 kerroksista kerrostaloa seinä seihnään, niin sielä vilisee kotitonttuja ja talomenninkäisiä ja oottaa ilosina uusia asukhaita.

Että ping, pong ja tiistaita kamut dong!


Sivujen alkuun tästä


185. Uskontunnustus son tämäki

Oon eloni kans hullusilla,
täälä vaan aijjon
pällistellä ja pölvästellä
ja eläköön, moon sujut,
oon elämäni kans sujut,
yykoot ja hallitukset
neijjoo mun juttu,
uskon maailmankaikheutteen
ja meen Lapinmaahan
sillonko voin ja saatan
ja keijjut ja menninkäiset
sen todistaa,
että vaikka miltä näyttää,
kaikki on hyvin
ja päivä päivältä paremmin
eikä tartte vängälä vääntää,
ei kättä nyrkhiin puristaa,
kaikki hyvin
ja yhä enämpi rauha maassa,
niinko koijjussa lehti
ja taihvaala tähti
eikä sole mikhän klisee,
son uskontunnustus.


Sivujen alkuun tästä


186. Hiphei ja taas sattaa

Kaatamalla sattaa
ja meän mentävä on.
Iltalenkki kuttuu
ja tokeni jatkuu, luureissa
ja satakhoon,
meilon saepuvut
ja siinä sitä jotaki on
ja ämmiä naurattaa!


Sivujen alkuun tästä


187. Äitin kunniaks

Tunnettakos tet tai muistattako semmosia Yli-Pahkalan keramiikka-savi-astioita?

No sillonko äiti yhtäkkiä jätti meät tähän maailhmaan, niin se muutamaa päivää ennen anto mulle rahhaa ja kyssyin, miksi ja se sano, että antaa vain. Sei ollu ikinä antanu mulle puhasta rahhaa, olin ihmeissäni, oikeastaan vieläki ihmettelen sitä.

Lopulta sitte oistuin ostaan niitä Yli-Pahkalan kahvikuppeja, ko olin niistä sillon haaveillu, niin ostin niinko äitin kunniaksi. Ja ostin sitte lissääki erilaisia kuppeja ja lautasia.

Jako aikaa kulu ja elämä kuletti, tuli hetki, että halusin luopua niista, niin tyttäreni otti net ja nyt hän halus luopua niistä ja tänhään mietimä, mitä niile tehtäs ja lopulta mie hoksasin, että kahvikuppi on isoripanen ja aika pieni kuppi, soiski mulle hyä.

Mullon kyllä Taika-mukit, mutta vuosikausia oon höpissy, että pitäs hommata pienemmät mukitko non niin isot ne Taika-mukit.

Tyär ei muistanu kuppien tarinaa enkä mie jaksanu ikkasta pikkastakhaan, niin ohitin muistelut siinä ja pakattiin astiat ikean kassiin ja toin ämmihlään.

Ja ping, sei jaksa kaikkia minun sepustuksia lukea, luulen ma ja siinä lähtiessä porisima ja sanoin sanat, mulle tullee kohta identiteettikriisi ja tyär kysy, nuista astioistako ja seki juttu keskeyty.

No en nuita astioita siinä tarkottanu ja siihen sanon nyt, onneksi minun porinoita ei aina kuunnella eikä ymmärretä, niitä riittää, hahhahhaa.

Kippis ja kulaus, näin se aika ja elämä kulluuko lappaa astioita ja muistelee tarinoita, kiitos elämä ja maailma.

Ja sie äiti, meilä jäi kait kaikki muukki asiat puhumatta ja selittämättä, ko yllätit ja lähit kesken kaiken, mutta mie vaistoan, koen, tunnen, siis mullon semmonen olo, että eijjollu muuta ja että sie äiti, olit vappaa lähteen just sillon 37v sitte ja mie oon vappaa, hukkaan kupit tai en, kaikki hyvin, onnellisesti hyvin.

Kiittävin, rakastavin, kunnioittavin, ilosin terhfeisin kaikki mailma pus pus!

t. hilkkapien, 30.7.22 klo 18:02 ämmilässä.


Sivujen alkuun tästä


188. Elokuu

No mutta hei kaverit
täälon kaalilaatikko-kekkerit
ja Hertta ottaa päikkärit,
sillon omat näkkärit
ja koirankarvakiehkurat,
tulikos tästä sopimaton loru,
alkokos itku ja poru,
ko ruuat ja koirankarvat
ei sovi yhtheen,
mutta nytton elokuu
ja maamies sittoo lyhtheen
ja toivottaa
energiaa ja valoa
ja kesän satoa
kaikile kaikkialla
tämän saman taihvaan alla.


Sivujen alkuun tästä


189. Kiitos isä

10v sitte oli sinun, isän elämän viiminen kokonainen päivä ja sillon piätimä toisia käestä ja kirjotin tämän höpinän feispuukhiin:

Taivas kantaa tuulimoita,
maa kukkaloita,
ilahuttaa tai sitte ei ilahuta,
pyyhimä kyyneleitä,
elämä koskettaa,
puut, ruoho viheriöi,
ämmi tässä höpinöi
hiljaa,
lähellä,
elämän toellisuutta.

Kiitos isä, lahjotit pikkuhilkale luottamusta ja ymmärrystä elämän ja kuoleman äärelä.

Isä pyysi pari kuukautta ennen kuolemaa, ettei ooteta ennää kuolemaa, hänkkään ei oota, kiitti vaan joka ilta päivästä ja joka aamu hyväksy uuen päivän semmosenako se tuli.

Oottamiset ja puhumiset ja hyväksymiset oli puhuttu puolin ja toisin, sitte oli jälelä vain päivien ja hetkien mittanen läsnäolo elämässä ja valoa ja kiitollisuutta.

Isällä oli melanooma ja kuoli järjissään kauheitten kipujen kiduttamana, kuten itte sano ja mie sanon siittä, että isä kuoli arvokhaasti kasvokkain elämän ja kuoleman kans.

Oon ikikiitollinen, että sain ja voin hoitaa isän hänen kotohnaan, isän toivomuksen mukhaan. Sanat on yritystä sinneppäin ja suunnilheen, mutta - kiitos.

- Pikku Hilkka Anneli, 8.8.2022


Sivujen alkuun tästä


190. Sillä lailla

Oskari sano,
Hertalla on
ihanaa koiran elämää
ja ämmillä
ihanaa vanhan naisen elämää.


Sivujen alkuun tästä


191. Onnen mieltheitä

Mieleni mun teki,
aivoni aattellevi,
syän houkutteli
ja nyt sanat suuhun lurittuu,
mullon mielessä Lapinmaa.
sitä ylistää ja kiittää,
ihmetellä ja ihastella,
muistella ja kaihostella.

Sielä sonse sen hithaus,
rauha ja rakhaus,
sielon pyhä ja harthaus,
se minhuun valahtaa,
yli tulvii ja hulahtaa,
hellii ja lohuttaa.
puhistaa ja parantaa,

Sonse valosa taivas,
korkeat vaarat,
ajatusten aavat,
uuen muodon saavat,
sielä kaikheus puhhuu
ja nyt huhhuu,
hyä päivä tulossa,
Oulun kaupungissa,
omissa touhuissa,
idea-intoiluissa,
elämän ihmettelyissä,
oujee ja oujee ja pus pus.

Rakhauella hilkkapien, 12.8.22


Sivujen alkuun tästä


192. Valon kantajia oomme kaikki

Tääläkö nyt ryystän
parvekheela iltakahvia,
mie aattelen,
että tässäkö kesä kypsyy,
niin yhtäaikaa sen kans
maailmankaikheus
ja meän kaikkien yhteiset
ajatukset, tunnot ja teot
yhessä tuo yhä enämpi
valoa maailhmaan
ja son tärkeintä.

- hilkkapien, 12.8.22


Sivujen alkuun tästä


193. Väliaika

Istun toolila ja ihmettelen,
miehän oon sanonu jo kaiken.
Ei mulla muuta.

Mullei lähetystehtävvää,
en halua manipuloijja,
en johtaa joukkoja,
en perässä hiihtää,
enkä todistella kuorossa.

Kerronko mie vain,
yhä uuesti,
että moon olemassa.

Siinähän se on, se se on,
tämonse minun laulu,
tämä kirja on minun laulu,
täynä itteilmasua
ja olemassaoloa,
niinko pikkulintu hyppis
oksalta toisele,
näin mie elämästä laulan,
oonhan hilkka laronialainen.

Oulu, oma työhuone 13.8.22 klo 13:23


Sivujen alkuun tästä


194. Laittomilla poluilla

Rakastan puistojen laittomia ja luvattomia polkuja, semmosia, joitoli ennen vanhhaan, sillonko eijjollu asfalttiteitä sieläkhään minun lapsuuessa ja sielähän net minunki oikeanlaisuuet ja tykkäämiset on syntyny, lapsuuessa.


Sivujen alkuun tästä


195. Leikkiruno

Miepä soitan sulle vähän viulua
eikö mie annanki maahlauksen,
ensin mie meinottelin kukkia,
kynttilääki aattelin,
sitte mie hoksasin, annan paperin,
helppo taskhuun taittaa
ja muistojen matskhuun laittaa.

Kiitosko lähit leikhiin tähän,
annat kallisarvosta aikaasti vähän,
siinon salaperästä taikaa,
nähä vaivaa ja leikhiin tulla,
läsnä olla, siitton iso ilo mulla.

Saama energiaa, elämisenvoimia,
ilonpisaroita, jakkaa ja poimia,
jee, hyä met, rakhaat leikkikaverit,
sitä moon aina halunukki,
että mullon leikkikavereita, nih!

t. hilkkapien


Sivujen alkuun tästä


196. Aamun liverrys

Moon niin kiitollinen elämästä ja kaikesta ja siittäkikö oon pitäny suun kiini näkemyksistä ja kokemuksista, joita ei ylleisesti ymmärretä, en oo jankanu, ko jokhaisella oma tie ja näkynsä, turha rasittaa itteä ja teitä, mutta sanon, hymyä naahmaan ja rinta rottingille, luotama elähmään ja omhiin näkemyksiin ja kaikheuen johatukseen.

Maailma myllertää ja meitä höntitethään senku kerethään meän silmien eessä koko ajan ja yhtä aikaa menhään uusile urile, jokkon aivan ihania ja mahtavia.

On sitkeitä ja viishaita ja rohkeita ihmisiä, jokka tekkee viisasta työtä oman uskonsa ja näkynsä mukhaan ja meänki puolesta.

Aatelhaan itte jokhainen, lupia kyselemättä, turha urputtaa tai haukkua kethään, uhreja olhan ihan kaikki, jos uhriksi alethaan, muttako ei aleta, hyä päivä tulossa.

Huomenta rakhaat, iloa ja valoa, elämä on kuin onki ihanaa ja keikka lyhyt ja nopeasti ohi, senkaluviekhöön methän nautima tästä päivästä, vai mitä, pus pus t. hilkkapien


Sivujen alkuun tästä


197. Hyvien uutisten aamu

Oiken satanu hyviä uutisia, nyt aamulaki, snif ja onnea osallisille eri elämäntilantheissiinne, ämmi iloittee kanssanne, oon pitäny peukkuja ja vähän jännittänykki.

Ja lisäksi vielä kuulin sanat, hommaa uus ikigai ja nuo sanat ja tuokihan on ilonen uutinen ja ilahuttaa minua. Muttei sitä pitäs toisele paukauttaa nuin vain, jos hän kippuroi elämänsä kans ja vaikka sivusta näyttäs, että kaikki niin hyvin, mutta mulle se sopi, jess ja kiitos.

Jokhaisella oma kokemuksensa ja asentheensa ja oikeus suhtautua ja vaikka kärsiä.

Niin siis, miehän olen lapsi-riippuvainen ja suku-riippuvainen ja ystävä-kamraatti-riippuvainen, toivon kaikile vain hyyää ja jos vastustaa, helposti minunki olo laskee, mutta kyllä moon oppinu itteni kans selvithään tätä yhtälöä.

Enkä ittekhän tykkää hyyssäyksestä tai holhouksesta, minun tontille ei hypitä, mutta mulle ei ole helppoa antaa lähheisille oikeutta epäonnistua tai kompuroijja, oijjoij, mitä mie höpisen.

No sanompa kuitenki, minussa on se julistaja ja ohjailija niin vahvana, että voi voi, jättäsimpä neuvvomatta, hyväksyisin vain.

A voilaa, jospa tämon tässä, hommaan itte uuen ikigain, jos vanha ikigai katoaa tai lähtee alta, hahhahhahhaa hilkkapien.

Hauskaa ja ihanaa päivää kaikile, ootta mahtavia ja parhhaita ja kiitosko ootta olemassa, mulle ittele on hyväksi kirjotella näitä, vaikkettä tet ymmärtäs mithän, siispä jatkama harjotuksia.

- hilkkapien taas höpisi, pai pai!


Sivujen alkuun tästä


198. Ämmi iltalennolla

En usko päättymättömhiin
tarinoihin enkä mie mahu
hienoihin rooleihin
eikä elämä kule minun ohi,
minun elämä on mie itte
ja tämä hetki.

Haluan jatkuvasti
kuolla vanhalle, sillain
uus saa tillaa tulla
ja olla ja tapahtua.

Minua kiinostaa kait kaikki,
muttei yhen ja saman
jauhaminen, pussaan puita,
lennän, ussein nurin
ja hullustikki,
pitkin kaikheuksien
ikkuisuuksia
ja laulan uusia lauluja,
yksin ja yhessä
kaikkien kans.

- t. ämmi iltalennolla omassa työhuohneessa 14.9.22 klo 16:15


Sivujen alkuun tästä


199. Rakhautta ja rohkeutta ittensä äärellä

Tässon nyt semmonen kysseessä, että elämä halus vallata lissää tillaa arvosteluilta ja mielistelyiltä ja luuloilta ja luulotteluilta, epäluottamukselta.

Että nielasen ja nielasen, henggitän niinko henggitän ja huomaan, että oman henggityksen huomaaminen rauhottaa ja se riittää ens alkhuun.

Tyhmä, tyhjä olo, ikävä, kaiho mieli, kaikki semmoset ja net kertoo vain siittä, että mullon asetukset lipsahtanu väärin.

Että se minun Tyranni on taas alkanu töihin ja päässy säättään ja sekothaan minun mun pään päin seiniä.

Tyranni kertoo mulle niitä minun vanhoja tarinoita, yrittää pittää minut vanhoissa rooleissa, kovistellee minua piättelheen ja aattelheen niinko ennenki.

Ja siinäkö pää meni sekasin, syähmeenki hiipii levottomuus tai pelko tai joku hämminki, joka vei voimia ja innostusta tehä sitä, mitä minun piti tehä.

Sitte mie taas muistin, etteihän minua tartte suojella, moon toimiva vastuullinen aikunen ja saan rauhottua ja levähtää, hoitaa ommaa oloa.

Mie oon turvassa ja itte mie, se aikunen minussa, turvaa pikkuhilkan olot ja touhut, jepulisjee.

Niin että heips vaan niin tuttu ja turvallinen Tyranni ja sinun varjelusti, hei vaan, mie pärjään kyllä, kiitos ja hallaus, voit mennä.

Ja niin voimat palas ja innostukset nosti päänsä ja mie saatoin alkaa silmät kirkhaana kahvile enkä tarttenu mithän kummosia, mullon kaikki hyvin, ämmilässä kaikki hyvin just nyt ja näin ollen, kiitos ja aamen.

- hilkkapien (17.9.22 klo 15:53)


Sivujen alkuun tästä


200. Lääkheet otettununna

Maailma on kaunis,
hyä ja oikeuenmukanen.

Otan oman paikkani,
johon johatus on minut tuonu
ja katon tuttuja näkymiä.

Otan kaiken vasthaan
paineettomasti
ja vääntämättä,
ilman ehtoja,
keveästi,
tähti ottassa
ja voima rantteissa,
syän rakhautta täynä,
kiitos.

Ps. Kiitos elämä niistäki
lääkheistä, joiten halunu
ja jokka jouvvuin ottaan
vaikeasti.

- hilkkapien


Sivujen alkuun tästä


Kirja jatkuu


Älä nujerru -kirjan luvut 201. - 300. jatkuu täällä #älänujerru


Sivujen alkuun tästä


SISÄLLYSLUETTELO

101. Päivää, ystävänpäivää 102. Maailman muisti 103. Hiiri hangela 104. Rauhanrakentajat rakastaa ja luottaa 105. Elämän kurjuuksissa ei ole järkeä 106. En valitte puoltani 107. Ilmeisen äärellä 108. Eroon pelosta 109. Sopusointua 110. Rauha, joka on meile mahollista 111. Tarinoitten tahtiin 112. Niinko vesi hanhen sölästä 113. Vappaa on umpihanki 114. Ykstotisten varassa 115. Tänhänki ankat lamphaiks 116. Henkilöpalvontaa 117. Alakamisen ylistys 118. Olemassaolo näkkyy ja kuuluu 119. Erehtymisten tie 120. Kaikissa olosuhteissa 121. Lehmän hermoila johatuksessa 122. Päivän halki 123. Hippa 124. Pelossa 125. Elämänhakuopas 126. Ettei vain ylpistys 127. Tahallinen tavallisuus 128. Tule rakhaus-kakku 129. Siunattua lentoa 130. Palvelija hakusessa 131. Lutviutumisaika 132. En ota ittää enkä länttä 133. Silirimpsis 134. Jumalan tiet on tutkimattomat 135. Tyranni-asetukset meni uusiksi 136. Kärpäsistä erroon 137. Ei mithän lepposta 138. Kahvikupin vierestä 139. Päivän protokolla 140. Lapin voimakentillä ____________________



501. Kirjan aihioitten muotoutumista

Kirjhaan on tulossa ehkä 500 lukua ja täälä alaosassa viimiset luvut on ussein kesken ja näkkyy mitä sattuu räpellyksiä, joista kehkeytyy jotaki, kohan kerkiää ja jos niikseen tullee.

Siis teen näitä sivuja html merkeilä, mulleioo mithän valmista ploki-alustaa ja siksi, jos alaosassa jotaki epämäärästä, son ajatusaihioita ja puuttuvia ja keskeneräsiä merkkejä.

Rakhain terhffeisin Hilkka




Sivujen alkuun tästä


En tiä tilantheita enkä toellisuuksia etukätheen, tullee yllätyksiä, mutta mullon joku näkymätön punanen lanka, jota en tarkemmin tiä, mutta tunnistan sen.